Kiiruhdan avaamaan tallin ovet, jotta saan nopeasti auton sisään ja valot sammutettua. Auto sisään ja itse ulos. Suljen ovet ja käännyn pihaa kohti, navettaa kohti, asuintaloa kohti, peltoja ja pihapuita kohti.
Upea pimeys, mahtava pimeys. Miten kukaan voi ihmetellä, miksi asun täällä, matkan päässä töistä ja kaupungista. Pimeys. Siinä yksi syy. Pimeys. Vaippaansa sulkeva kostea, hämärä, pilvinen pimeys. Kylän valot näkyvät peltojen takana. Ne ovat tarpeeksi kaukana, hohtelevat siellä mukavasti, riittävän kaukana, eivätkä häiritse tätä valottomuutta, harmaan ja mustan sävyjä. Katson jyhkeiden mäntyjen välistä ylös taivaan harmaaseen usvaan. Vihmoo jotain, räntää tai lunta, jotain siltä väliltä.
En kävele suoraan talolle, vaan kierrän pihaa hieman voidakseni nauttia maisemasta, pimeydestä, käppyristä koivuistani, jotka erottuvat mustempina muuta maisemaa vasten, korkeista komeista männyistäni, jotka kurkottavat ylös taivaisiin, pihapiiristäni, heinistä, rakennuksista, tunnelmasta - kaikesta. Omasta satumaisemastani. Välttelen lähemmäksi ulko-ovea menemistä, vielä hetken, ettei ulkovalo syty, ei vielä. Minusta on ihanaa tulla kotiin, kun on joku odottamassa ja sisällä on luoksensa kutsuvat valot.
En tänään, en nyt. Tämä on juuri hyvä. Nautin siitä, että talokin on pimeä kuten kaikki muu. Hiljaisuus ja minä. Vielä hetken.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti