Pampusta

Siis en mäkää kaikkee kestä! 18 vuotta ja mihin on tultu. Mä en kestä enää
kattoo sitä touhuu. En mä tajuu kuin se kehtaa. Vittu!

Kyllähän mä tiiän et se tykkää kattoo. Istuu siinä ja seuraa vierestä. Nykyää se
on vaa alkanu esittää marttyyrin oireita. Ei puhu, ei vastaa puhelimeen, ku mä
oon muualla, ei suostu lähtee ulos. Siis yksinkertasesti se ei nykyää tee mitää.
Ja toi touhu käy kyrsii. Esittää loukkaantunutta ja leikkii mykkäkoulua vähän
väliä. Me ollaan sentää oltu yhessä 18 vuotta.

Luulis, että näistä jutuista voitais puhua, mutta ku siltä kysyy, nii mikää ei
oo vikana. Tajutonta. Mua on ruvennu riipoo kaikki sen eleetki nykyää, ihan
tosta sen lapsellisesta käytöksestä johtuen, jotenki kaikki huonot puolet on
noussu pintaan. Kuten sen surkee vaatemaku, ei siis mitää tajuu. En mä ees
tajuu, mistä se löytää sellasii vaatteita. Luulis, ettei mikää kauppa kehtais
niitä hyllyssänsä pitää.

Me ollaa sovittu, että meillä on vapaa suhde. Molemmilla on niiku oma elämänsä.
Eihä tässä niiku toistemme takii anneta elämän mennä sivu suun. Must on vaa
alkanu tuntuu, ettei tää ratkasu ookkaa sen mielestä enää okei. No ehkä sen
takii, että mulla ny on ollu jonku verra vientii, mutta se tuntuu hautautuneen
sängyn pohjalle 24h. Ei sitä saa ees kauppaan lähtee.

Siinä se vaa valittelee nälkäänsä, mutta mitää ei oo valmis sen poistamiseks
tekemään.

Välillä vois niiku iha vähä livasta. Mä en siis oo mikää väkivaltanen ihminen,
mitä ny joskus, ku on vähä otettu nii aggressiot purkautuu pintaan ja mä saatan
vähä ärtyy, mutta kuitenki. Eihä tätä voi enää kutsuu mikskää suhteeks. No 18
vuotta on oltu yhessä, nii ei sitä enää oikee muusta tiedä, että niiku, mitä
sitte ku ei olla yhessä... Ei iha viittis tän suhteen eteen tehtyä työtä iha
hukkaa heittää, vaikka tosiaa tekis mieli lähtee käveleen.

Vittu! En mä tajuu. Siis miten tähän on tultu? Missä kohti tää lähti menee
vikaan. Meillä oli ihan ideaali suhde; lojaali, rakastava, hellä, siis meillä
vaa natsas yhtee ensisilmäykseltä.

Nyt ei puhuta. Hyvä ku ees katotaa toisiamme. Silmii ei oo siis tosiaa
kattomista, ja jotenki iha etoo sen näkeminen. Mut en mä haluu, et tää päättyy
näin!

Okei, okei en mäkää mikää täydellinen oo, mutta kyllä mä mielestäni ansaitsisin
parempaa.

Siellä se varmaa nytteki venaa ja kyttää, millo mä tuun himaa ja leikkii
nukkuvaa, ku mä "vihdoin" saavun "yöjuoksuiltani", ällöö! Nuuskii vaatteet,
kenen kanssa olin liikenteessä. Pää kenossa tsekkaa mua päästä varpaisiin, mutta
sanaakaa ei suostu sanomaan. Ei sillä oo oikeuttta! Tää on mun elämä! Mä meen
niiku meen ja se on sovittu juttu. En mäkää sen perää vahtaa!

Mut aina, ku mä mietin, että nyt tää siis on lopullisesti ohi, mä muistan sen
ensi tapaamisen.

Ku meiän katseet kohtas, siitä on 18 vuotta. Aika on vierähtäny siitä, ku
äiti tuli työmatkalta Moskovasta ja se oli mukana matkassa. Se oli ihan
ässä, ihan ehdoton! Pieni, pyöreä ja kukkakuviollinen...