Yksin

Sängyssä
Selällään
Yksin

Sohvalla
Pimeässä
Yksin

Illalla
Kotiin tullessa
Yksin

Aamulla
Lähtiessä
Yksin

Tänä
Viikkona
Yksin

Illat
Iltapäivät
Aamut
Yöt
Yksin

Minä niin
Jakaisin tämän kaiken
Hetket, pimeän
Usvaiset aamut
Syksyn maisemat
Talven kuutamohohteen

Hiljaisuuden

Ainakin hetkittäin
Olisin kaksin

Kunhan hiljaisuus
Riittävä pimeys
Säilyisi

Olenhan vain yksin
En yksinäinen

Not you

Relax man

They say

They say

Relax man

They say

They say

But how to do

When it’s not a thing for you

When world goes round

And you are too much bound

Obligations, necessities

All your listed duties

And they are not in loan

In your head you can only groan

Slow down

They say

They say

But how to do

When it’s not a thing for you

When your mind resists

Tough you try to insist

You need to run, jump up

Hit the bag, or you’ll blow up

In pieces all around

You’re too much bound

Anxiety and stress to be the best

Nervous you are, you can’t rest

Play the role

They say

They say

But how to do

When it’s not a thing for you

When people expect you to be

What only they want to see

Only a setting to show

How to tell, you want to go

You are cool just outside

In your mind, there’s no pride

So you slide…

Down and down

Down and down and down…

To just lie down

Be happy

They say

They say

But how to do

When it’s not a thing for you

When you feel down and out

You can’t hide

Depression inside

You are not a scout

Be happy

They say

They say

Propably

Maybe

Someday

Relax man

You say

You say

Pimeys

Kiiruhdan avaamaan tallin ovet, jotta saan nopeasti auton sisään ja valot sammutettua. Auto sisään ja itse ulos. Suljen ovet ja käännyn pihaa kohti, navettaa kohti, asuintaloa kohti, peltoja ja pihapuita kohti.

Upea pimeys, mahtava pimeys. Miten kukaan voi ihmetellä, miksi asun täällä, matkan päässä töistä ja kaupungista. Pimeys. Siinä yksi syy. Pimeys. Vaippaansa sulkeva kostea, hämärä, pilvinen pimeys. Kylän valot näkyvät peltojen takana. Ne ovat tarpeeksi kaukana, hohtelevat siellä mukavasti, riittävän kaukana, eivätkä häiritse tätä valottomuutta, harmaan ja mustan sävyjä. Katson jyhkeiden mäntyjen välistä ylös taivaan harmaaseen usvaan. Vihmoo jotain, räntää tai lunta, jotain siltä väliltä.

En kävele suoraan talolle, vaan kierrän pihaa hieman voidakseni nauttia maisemasta, pimeydestä, käppyristä koivuistani, jotka erottuvat mustempina muuta maisemaa vasten, korkeista komeista männyistäni, jotka kurkottavat ylös taivaisiin, pihapiiristäni, heinistä, rakennuksista, tunnelmasta - kaikesta. Omasta satumaisemastani. Välttelen lähemmäksi ulko-ovea menemistä, vielä hetken, ettei ulkovalo syty, ei vielä. Minusta on ihanaa tulla kotiin, kun on joku odottamassa ja sisällä on luoksensa kutsuvat valot.

En tänään, en nyt. Tämä on juuri hyvä. Nautin siitä, että talokin on pimeä kuten kaikki muu. Hiljaisuus ja minä. Vielä hetken.

Putki

Suuri putki seurailee tienpiennarta. Se jatkuu jonnekin kauas eteenpäin. Sinne jonnekin asuinalue Teremki I:n suuntaan. Siellä niitä on yksi. Sellaisia betonisia kerrostaloja vieri vieressä, betonilaattoja jonoina ympäriinsä ja asfalttipihoja. Tavallinen lähiö täälläpäin. Yöllä Teremki I on kuin New York pimeydessä loistavine valoineen ja kuviteltuine pilvenpiirtäjineen ja mainoskyltteineen. Salaperäinen ja kiinnostava. Päivänvalo paljastaa harmaita mielikuvituksettomia, yhteneviä kerrostaloja, joiden tillet putoilevat katukiveykseen. En mä itse ole nähnyt livenä yhdenkään putoavan, mutta seinien tiileyksessä on koloja, joissa joskus kuitenkin, luulisin, olleen tiiliä myös, vaikka eihän sitä tiedä, jos taloista tehdäänkin tahallaan vanhan näköisiä. Antiikkisia taloja ja kalliita asuntoja?

Siis tähdentäisin, etten mä ole siellä henkilökohtaisesti käynyt, enkä tiedä, että joku tuttukaan siellä kävisi. Vaikka, jos oikein muistan, Ville asuu siellä, mutta emmä sen luona ole vieraillut. Ja Villeki on tätä nykyä Tsekeissä. Sain siltä sähköpostia. Se tekee siellä jatko-opintoja. Haluaa kai tohtoriksi. Samanlainen se on kuitenki kuin muutki. Talot vaan hiukan vaihtelee asuinalueittain, kait niitä suunnittelee eri insinöörit ja arkkitehdit. Siitä huolimatta mä tiiän tasan tarkkaan millasta siellä on. Asfalttinen takapiha ja sellane betonista kyhätty kiipeilyteline, jonka sivuissa on isoja reikiä ja jonka päälle voi kiivetä. Ne on sellaisii riemukaaren pienoismalleja. Jos tippuu, on alla rakoileva betoni. Tulee parempia ja varmempia kiipeilijöitä. Ehkäpä. On siellä sen lisäksi keinukin. Yksi kolmea kerrostaloa kohti, kuten riemukaariakin. Jossain talojen keskellä on lastentarha ja voi olla ala-astekin. Kauppa on suljettu asiakkaiden vähyyden ja kaupan kannattamattomuuden vuoksi. Asukkaat kun tekee ostoksensa työmatkallaan keskustasta kotiin. Jokunen kioski löytynee, jottei ihmisiltä viina ja tupakit lopu. Ne on niitä kioskeja, missä myyjä on töissä aamuvarhaisesta iltamyöhään. Istuu siellä ja lukee kirjaa, jotain klassista luulisin. Tai sitten niitä värikäskantisia rakkausromaaneja, joita myydään ympäriinsä kaduilla sellaisten kokoontaitettavien pöytien takaa. Kadunkulmissa niitä on yleensä eniten sekä metro- ja alikulkutunneleissa.

Löytyy tästä läheltä, yllätys yllätys, myös Teremki II. Luvun yksi jälkeen tulee kaksi. Osaavat ne insinöörit ja kaupunkisuunnittelijatkin laskea. Säästyvät nimienkeksimisvaivalta. Sama pätee katujen kanssa. Samat kadut, mutta eri kaupunki. Kadunimien kanssa voi tehdä vaihtokauppaa. Se on sellaista käytännön yhteistyötä kaupunkien välillä. Teremki II:ssa mä olen jopa käynyki. Antin kanssa käytiin kerran torilla. Antti haki keittoaineksia ja minä lähdin muuten vain. Siellä on sellane melkein normaali ruokakauppaki. Kohtuullinen tuotevalikoima ja itsepalvelu. Takas tullessa kierrettiin Hippodromin kautta, sieltä kun löytyy kioskikoppeja, joista saa nuudeleita, pesuaineita ja muuta tarpeellista. Löysinki sieltä jotain järkevää. Niin, ja ostin Elsan Valtameren kasetin, kun siinä on se kiva biisi, jota soitetaan päivittäin radiossa. Se, jossa lauletaan, että "vain siellä, missä meitä ei ole...". Siis tuolla tavalla jotakuinkin se kertosäe menee. Sellane rallatus.

Siinä Teremki II:n ja meiän kodin välillä on sellanen epämääränen purontapanen. Sellanen likane ja osin kuivunu. Siinä puron Teremki II:n puolella on vedenottopiste, josta me käyään hakemassa kraanavettä puhtaampaa tavaraa. Niin siis mulle on sanottu, että se olis parempaa. Kait siinä on vähemmän raskasmetalleja tai jotain. Ei mulla kyllä ole mitään tietoo, mistä se vesi tulee tai minkälaista se todella on. Enkä mä mielenrauhani vuoksi haluakaan tietää. Koska, jos se on ihan sitä samaa, mitä mä sitten teen? Parempi luulla ja olla tyytyväinen. On jotenki kiva aatella, että tässä sitä aattelee omaa parastaan, kun ei ota vettä suoraan kraanasta, vaan hakee sen sieltä vesipisteestä. Ja teekin tuntuu heti maukkaammalta. Siis emmä sitäkään vettä kylmänä juo, vaan kuumana ja hyvin keitettynä. Pitäs kyllä aina jättää pohjat kokonaan juomati, mutta se vaan tuppaa unohtumaan. Ja oisha siinä jo vähä liioittelun makua.

Niin tää putki. Mä olen tämän asian ymmärtänyt niin ku niin, että tää putki lähtee sieltä Hollin aukion kohdalta ja jatkuu tästä vielä sinne jonneki Teremki I:een. Siellä Hollin aukion lähellä on niitä pikku lampia, joista yhessä mä olen joskus uinukki. Joessa ei oikein uskalla, eikä järvissä muutenkaan. Noissa lammissa pitäs veden olla  ihan sellasta suht terveellistä. Sieltä jotkut hakee juomavetensäki, kun jonnekin maaperään on porattu putki ja sitä vettä sieltä valuu ja on se vesi jo ihan juotavan makuistakin. Kerran kokeilin. Hullun puuhaa varmaankin, mutta kun oli jano ja muuta ei ollu tarjolla. Tästä suoraan sinne lammille on joku 3 kilometrii. Sinne voi mennä ton messualueen ja puiston läpi tai sitten maatalouskoulun ohitse. Siellä voi nähdä hevosiaki, kun ne käy siitä koululta siellä lammilla ratsastelemassa, kun siellä on polkuja ja sitä mettää, tai sellasta metän tapasta pöheikköä. Niitä lampia on siellä kolme tai neljä, se vähän riippuu, miten laskee. Siellä me oltiin viime keväänäki juhlimassa Eurooppa-päivää. Meillä oli siellä notski ja pojat paisto siinä läskiä. Onneks mä ja Eeva oltiin tehty kanssa salaattia ja sitten leipää oli paljo, niin en mäkään jääny nälkäseks. Innostuttiin siinä sitte ikäväksemme tai oikeemmi Eevan ikäväks leikkiin sellasella lapsille puuhun kyhätyllä liaani-käsipuu -systeemillä, jolla pääsee keikkuun korkeuksiin alaspäin vievän rinteen päälle. Aika mahtava fiilis! Ja vatsasta ottava. Jännittävä. Tietenki se Eeva meni ja tippu. Pitihän se jolleki käydä. Ja nilkka meni. Pojat sen sieltä sitten kantovat takasin. Vuorotellen olkapäillä ja reppuselässä. Ja ambulanssi vei sairaalaan kipsattavaksi. Se on kesäkuumalla aika ikävä se kipsi. Arvelisin. Ei mulla ole ikinä mitään kipsiä ollu.

Se kesä oli kuuma. Asfaltista hehku sellasta tukahduttavaa lämpöä ympäri kaupunkia. Pari askelta ja hiki valui noroina raajoja pitki. Sillon olin kyl tyytyväine, että asun yhessä näistä betonimöykyistä. Sisällä oli viileetä. Jos jättäisivät vielä näistä taloista ikkunat pois, niin kesällä olis kotona ihan maanmainiota. Helpottashan sellane systeemi sitä niien ikkuna- ja ovikolojen mitottamisvaikeuttaki, kun niien kuitenki pitäs periaatteessa jossain määrin täsmätä ikkunoiden ja ovien karmien kanssa, ettei ihan kauheesti jäisi sitä tilkittävää. Siis niitä rakoja, joita sitten syksyllä teipataan ja liisteröidään, kun lämmitys ei vielä ole päällä ja syystuuli puhaltaa suoraan sisää. Niin ei jäis sitte mitään tilkittävääkään. Taloissa vois olla vaan alaovi ja sitten asuntojen seinille vois rakennuttajan puolesta kiinnittää sellasii maisemakuvii. Ne maisemat varmaan olis kauniimpiaki kuin mitä ikkunasta nykysin näkyy. Meiän ikkunasta ja parvekkeelta näkyy nimittäin vaan toinen vaaleenpunane seinä lohkeilleine tiilineen ja parvekkeineen. Se on sitte ikävää, kun sieltä vastapuolelta näkee meille suoraan sisään. Ei uskalla "olkkarissa" vaatteitaan vaihtaa. Sekin ongelma katois siinä samalla. Ei tarttis asiaa edes miettiä, saatikka sitten koko ajan verhojen kanssa venkslata. Eihän sitä tiiä, joskus mennään varmaa siihenki, kun lasista tulee liian kallista tälläsen tavallisen väen taloihin. Että ei enää kannata jättää niitä aukkoja. Ehkä sitä ei sillon edes enää asunnosta poistuta, kaiken saa virtuaalina suoraan olohuoneeseen. Tai eihä niitä huoneita edes sitten tarvii olla, ihan vaan sellasii inoi koppei, jokaiselle yks, jossa sitten vietetää se elämä. Tai sitten jotain Matrixin tyyliin. Ravinto suoraan suoneen ja kokemukset aivokuoreen.

Tän putken näkee aina sillon, kun ottaa metroasemalta johdinauton dösän tai reittitaksin sijaan. Johdinautot tuovat nimittäin tähä messualueen tuntumaan. Mä en kyl niillä kovin usein kulje, kun dösä vie lähemmäs ja sitten noilla reittitakseilla pääsee ihan kotiovelle asti. Se on vaan niin käytännöllistä. Että hyppää siinä metroasemalla siihen taksiin ja kymmenen minuutin päästä on kotona. Ne menee siis tuolla ihan toista tietä pitkin. Tästä pohjoseen. Mä siis asun tästä putkesta vähän matkaa pohjoseen, tuolla samansuuntasen tien varrella kuten tää, mitä tää putki seurailee. Niistä dösistä ei kyllä aina tiiä, kun jotku kuskit ei kuljeta päättärille asti, vaan haluu jättää siihen kaupan viereen, missä on eka dösäri. Että se on vähän sellasta riskipeliä, pääseekö niillä perille. Mutta voihan sitä aina sitten käydä siinä kaupassa, vaikka sieltä ei kyllä löydä yhtään mitää ostettavaa, kun mä vein sieltä puoltoista vuotta sitten viimesen juomavesipullon. Se oli niitä viiden litran pulloja, joissa on sellasta tavallista juomavettä, ilman suolaa ja hiilihappoa. Sen jälkeen niitä on ollu sieltä turha kysyä. Sen kaupan vieressä on kyllä kans pari kioskia. Niistä ny ainaki voi aina jotain ostaa, kuten suklaata, vessapaperia tai capuccinoa, joka tuodaan jostain, jossa on vielä halvempaa ja vielä surkeempi maku asukkailla, joten ne on sitten sitä luokkaa ne pussicapuccinot. Kyllähän sellane joskus menettelee, mutta ei ne tosiaakaan ihan tavallista ja perinteistä kahvia voita, jota kämppis toi kotoa, kun siellä kävi ja jota mä suodatinpussin läpi valuttelen aamusin kuppiini.  

Mutta siis, jos mä meen johdinautolla, kuten joskus teen, niin mä yleensä seuraan sen koko matkan metroasemalta tähän messualueen kulmalle, meiän pysäkille, tota putkea. Se on jotenki niin hauska, kun se poukkoilee tien mukaan ja mäkeä ylös ja alas. Ja sen yli kulkee noita portaita, kuten tässäki kohti. Sellasii metalliportaikkoi, joiden askelmis on sellasii salmiakkikuvioit ja putken päällä on pieni tasanne. Tässä kohti niissä on vaan kolme askelmaa, mutta tuolls takasinpäin ne nousee sieltä alhaalta talojen tasalta ylös tän tien tasalle, putken päälle vielä ja siitä sitten muutama askelma alas pysäkille. Siinä on nimittäin siinä tien oikealla puolella yhessä kohti sellane rinne alas taloille. Ja matkaki menee jotenki sutjakkaammi, kun on jotai vietettä. Eikä tarvii kattoo sitä porukkaa. Voi ajatella jotai ihan muuta, ku sitä, että jonkun kyynärpää on puolitiessä selän ja vatsan välillä ja sitä riippuu jossai lattian ja katon välillä, koska katonrajassa olevat tukitangot on todellaki siellä jossai katonrajassa. Mutkissa se matkustajamassa jotenki aina kaatuu mun päälle. Niin, kun seuraa tätä putkea, unohtuu ja hetkessä onkin jo tässä kotipysäkillä.

Jos tästä menee kotiin, niin pitää ylittää tää putki. Kotiin tästä voi mennä kahta reittiä. Yleensä tästä suunnasta mä kuljen tosta yliopiston rakennuksien oikeaa puolta, siis niin ku niiden etupuolta, kun siinä samalla voi kattoo, jos on tuttuja pelaamas tossa kentällä jalkapalloo. Mä käyn nimittäi tuolla meiän toisessa siivessä asuvien kundien kanssa pelailemassa futista viikonloppusin. Niistä kundeista jotku jopa kättelee mua. Se on aika kiva, että ne niinku suhtautuu muhun kuin tasavertaseen. Se on nimittäi tosi tyhmä olo, kun seisoo poikakaverin vierellä ja sen tuttuja tulee siihen, kättelee sitä ja heilauttaa mulle jotenkin tyhmästi kättään, sen kummemmin huomioimatta. Siinä tuntee olonsa kyllä todella ulkopuoliseks. Se on kyllä ihme tapa. Käsittämätön juttu, miten niin voi olla! Että, miten se tällane menettely on kehittyny. Että, jos oot nainen, sua ei kätellä. Kyllä siinä vähemmästäki pieni feministi herää sisällä. Välillä nää futaajat on kyllä jo vähä liian tasavertasii, koska mä lennän ku leppäkeihäs, jos mua vähän kovempaa töytäsee ja kyllä ne välillä töytäseeki. Poikakaveri kyllä vähän kattoo mun perään, etten ihan tuuliajolle joudu. Ei se siis mitää kostaan rupee, eihän mun pakko ole pelata, vaan pelaan, ku ite haluun, mut kattoo sillai, että ei käy mitää pahempaa. On mulla jalka vääntyny ja revähtäny ja sellasta pientä, mitä pelatessa ny yleensäki käy. On se välillä kyllä vähä orpoo ainoona tyttönä äijien kanssa pelata.

Ne on noi yliopiston rakennukset aika karseita. Mä en niistä pidä. Kait ne on sen arkkitehdin mielestä olleet mahtavan upeita ja hienoja. Toi tyyli on just sellasta megalomaalista liiottelua. Että suurta ja mahtavaa, niin tavallinen kansa tuntee ittensä pieneks ja avuttomaks ja turvautuu tyytyväisenä valtiovallan armonpaloihin ja pompotteluun. Vihaks pistää tuollane. Mutta hiljaa se minäki olen. Emmä ole tuolla eduskunnan kulmilla heiluttamassa nyrkkiäni ja huutamassa oikeuksieni perään. Täällä mä hiljaa hoidan omat asiani enkä valita. Opiskelen ja olen tyytyväinen, että saan syödäkseni. Energiaakaan ei oikeen ole sellasee yhteiskunnalliseen aktiivisuuteen. Ei sitä pitkän päivän päälle jaksa väsätä kampanjoita ja vaahdota. Kun tällee vaan olelee, ei joudu hankaluuksiin ja ehtii lepäämäänki sillo tällö. Hiljaa hyvä tulee. Vaikka kyllä sitä aina välillä aattelee, että mitäköhä mun lapsilla tulee tuo elämä oleen, ku jos se nykyäänki on tällasta, niin miten sitten parinkymmene tai jopa viidenkymmene vuoden päästä. Että, kun ei nää muutokset tätä oikeen parempaan suuntaan ainakaan vie, en mee myöskään sanomaan, että ne kaikki olis ainoastaan huonompaan. Jos hyvin käy, niin se elämä on sillonki tällästä samanlaista ja tavallista. Mutta voi se kääntyä huonompaanki. Ehkä elämää ei ole ollenkaan. Niinkin voi käydä. Eikä sekään mikään yllätys ja ihme olisi. Ei siihen mitää katastrofeja tarvita. Tätä samaa vaan, niin kyllä nuo puut ja muut kuolee ja me siinä sivussa sitte niien viimesten mukana kadotaan. Parempi niin. Mutta hiljaa siitäkin on oltava.

Yliopiston jälkee siinä täytyy sitten mennä sellasen parkkipaikan poikki. Siellä välillä hengailee viereisen sotilasakatemian poikia. Ja on siinä joskus joku autolla-ajoaki harjottelemassa. Tosiaan, siinä meiän kodin takana on se sotilasakatemia, jonka pihalla ne pojat seisoo joka aamu puol kymmene rivissä ja soittaa torvimusiikkia ja sitten ne komentajat huutaa ja pojat takas. Sitte kevään lopussa ne kaikki on siellä parhaat univormut päällä, sellaset valkoset ja sukulaiset tulee kattoo, kun pojat valmistuu. Muulloin niillä kundeilla on aina se maastopuku päällä ja mikä lie piretti päässä. Ne käy nimittäin keskustassa samalla dösällä joillai tunneilla, käy joitai niistä siinä meiänki rakennuksessa. Kai ne on niitä samoja kundei kanssa ne, jotka vartioi siinä yliopiston keskustan rakennusten sisäänkäyntien luona ja tarkastelee opiskelijakortteja, ettei pääse ylimääräsii sisää. Se homma on kyllä outoo, koska jos ei oo välitunti, ei ne tyypit välitä pätkääkää, kuka siitä kulkee sisään tai ulos. Tarkotus jää kyllä mun mielestä aika puolitiehen siinä hommassa.

Noien rakennusten toista puolta mä sit yleensä tuun tähä suuntaan. Nää reitit erkanee siinä parkkipaikan jälkeen. Siitä mä meen niinku tietä pitkin ja sitte sellasen omituisen kaapelisysteemin ali ja tosta ruohikon poikki tähän putken tykö, jossa täytyy ahtaa ittensä kiviaian ja putken välistä toiselle puolelle, että pääsee näille portaikoille ja niitä pitkin yli. Vois sitä kyl kans jatkaa sitä tietä pitkin sinne oikeelle päin, jossa se tie leikkaa tän putken. Siinä kohti putki on vedetty maan alle, kuten yleensäki niissä paikoissa, joissa se risteää teiden kanssa. Niin siitä pääsee kans kätevästi. Mutta tost ruohikon poikki on lyhyempi. Tännepäi mä tuun kyl lähinnä vaa sillo, kun meen juokseen. Mä käyn nimittäi juoksees tuolla messualueen takasessa metässä, tai mikä lie puisto se nyt on. Yleensä mä juoksen sellaset nelkyt minuuttii, mutta joskus kauemminki. Iltasin mä käyn sitte, jos on jo pimeetä, niin tossa kentällä juoksees sitä rataa ympäri. Se on kyllä aika puisevaa, mutta voittaa raiskatuks tai hakatuks tulemisen. Kentällä mä kyl sit juoksen lyhyemmin, jotai puol tuntii. Siinä messualueella porukka kyllä välillä kattoo mua tosi kummissaan, että “mitä toi muija oikee luulee?” tyyliin. Jotkut "kovikset" on joskus huutanu mulle jotain "hopi hopia". Naurettavaa, sanon minä.

Tuolla messualueella on kanssa sellane hirvitys. Antti meiät, mut ja Eevan sinne houkutteli. Ei sen kyllä tarvinnu kauheesti maanitella, kuha kerran sopivana aurinkoisena päivänä asiasta mainitsi. Se on sellane vanha vesitorni. Se on täältä kattoen sillai viistosti vasemmalla. Siis, kun tosta menee eka ton portin läpi ja sitten sitä kävelytietä suoraa sinne mettälle päin ja sitte lähteeki sitä yhtä tietä vasemmalle, niin sitte sen tien oikeella puolella on siellä puitten seassa sellane punatiilistä rakennettu torni. Kai se on jotai 30 metriä. En tiiä. Toi on siis iha vaa päästä vetästy heitto. Se oliki muuten vappupäivä. Tuli yhtäkkiä jostain mieleen. Vappu tais olla sillon sunnuntaina tai sitte se oli lauantai. Me ei kuitenkaa menty pelaan futista, kuten oli tarkotus ja Eeva siinä sitte tuli keskustasta takas, kun se kävi siellä marssilla, niin sitte me lähettiinki sinne tornille. Päivä oli sellane keväisen aurinkoine. Siinä tornissa on sellane ovi siihen sisäpuolelle, jossa ei ole lattiaa, vaan maapohja vaan siinä. Sit siitä lähtee alhaalta seinän viertä ylöspäin sellaset betoniportaat, jotka on siinä seinässä kiinni. Niien portaiden välit on aikas suuret ja niitä ei kannattele mikää muu, ku se seinä, se liitos. Sellane ruosteine rautakaide myötäilee portaita. Ne portaat kiertää sitä seinän viertä ympäri kohoten hissukseen ylöspäin. Meiän tarkotus oli tosiaan kiivetä sinne ylös. Aluks se oli sellasta iha ok. Siinä sitä vaan pysytteli jotenki siinä seinän vierellä, eikä kattonu alas, eikä tosiaankaa ottanu siitä kaiteesta kiinni. Antti siinä kiusotteli meitä matkalla. Me sanotaan sitä tornia “pelon torniksi”. Kyllä siinä rupee miettimään, että tässäkö tää nyt sitten on. Putoan ja se on hei hei. Sitä on vaan voitettava pelkonsa, kohdattava se ja naurettava silmille, sillai siitä selviää. Ja se halu voittaa omat pelkonsa saa myös tekemään, on niinku näytettävä ittelle, ettei toi pelko hallitse mua, vaan minä olen se hallitsija tässä ruumiissa. Ylhäällä joutuu vielä kiipeen sellasesta luukusta sellasia heiluvia rautatikkaita pitkin ylös tasanteelle. Se tasanne kiertää tornin sisäpuolella ja siitä menee tikkaat sinne vesisäiliöön, joka on muuten tyhjä. Ei sitä siellä enää huomaa, että olis jotenki huteralla pohjalla ja ei siellä sitte enää kauhistuta. Siellä on vaan paljo seinäkirjotuksii ja joitai pullosiruja. Perjantaikännien vetopaikka varmaankin. Kaikista tornin ikkunoista on lasit särkyneet tai särjetty. Sieltä näkyy sinne kauas Hollin mettän yli. Jossain näkyy observatorion kupolikatto. Ja keskustan suunnassa siintää joki ja kellotorni. Siitä sisätasanteelta pääsee myös ulkotasanteelle ja se on jo jotain. Sellasii niitä portaita leveempii betonilaattoja, jotka ulkonee suoraa siitä tiiliseinästä. Ja taas sellane ruosteine rautakaide siinä "tukena". Munha oli tietty itteni voitettava ja mentävä siihe ulos. Tuuli tuntu tosi voimakkaalta. Ja jalat ei tahtonu liikkua. Ja pää sano, että mieti ny vielä. Mä liikuin sillai kädet siinä tiiliseinässä visusti kiinni ja vartalo kanssa mahdollisimman likellä sitä seinää ja sitte sellasii nopeita ja päättäviä askelia eteenpäin. Puolitiessä ei enää ollu mitää mieltä kääntyä takas ja se tuntu yhtä kauheelta ku jatkaminen, jote jatkoin. Ja kiersin sen kokonaan! Ja mitäköhä mä todistin ja kenelle? Olis se ollu aika noloo, ku vanhemmat ois saanu tiedon, että teiä tytär kuoli, ku se kiipes sellasee tornii, minne kiipeemine ei ollu sille tarpeellista ja sitte se vielä kiersi sen tornin siellä ylhäällä sellasii hataroita betonilaattoja pitki, joista yks sitte pragas ja se teiän tyttö tippu maahan ja kuoli ambulanssissa matkalla sairaalaan. Kyllä se kävi mielessä. Useamman kerran. Siinä on vaan otettava sellane asenne, että jos se on tässä, niin sitte se on, enkä minä sille sitte mitää mahda. Sillai mä mietin, ku piti tulla sieltä tornista alas. Mun vatsaan otti. Ja Antti seiso siinä meistä ensimmäisenä, eikä päästäny meitä laskeutuun ja mulla tuli iha kauhee pakonomane tarve päästä sieltä pois ja vatsassa hölsky ja jalat tuntu pettävän ja mä aattelin, että tässä se on. Rauhotuin vasta sitten hiuka alempana, ku hyväksyin, että jos se on tässä, nii sitte se on. End of story.  

Käytii me siellä sitte uudestaanki. Valokuvia ottamassa. Sillo ekalla kerralla se kuitenki oli se "pelon torni". Ei sitte enää toisella vatsasta sillai ottanu. Mutta sillon ekalla kerralla, ku päästiin alas, niin päätettiin siitä paikasta lähtee tutkimusretkelle sinne Hollin mettään ja kulkea sen läpi observatoriolle. Otettiin siellä tornissa ylhäällä sellane summittaine suunta, jota sitte lähettii siellä alhaalla seuraamaa.  Se mettä on siellä lähinnä lehtipuuta. Lehdet peittää sitä maata pehmeenä mattona. Siellä ei ole mitään kummempii mäkiä, vaa sellasii suunnassa kulkemista hämääviä kumpuja toinen toisen perään. Ja todella hämäävää oli se, siinä iha vanhaa suunnistajaa vedettiin halpaan, ku kesken kaiken meiän edessä oli aita. Sellane tavalline, pylväistä ja niien väliin vedetystä rautaverkosta koostuva aita. Toisella puolella oli jokin kumma talontapane. Sellane hyljätyn näköne valkotiiline talo, jonka takapiha muistutti kaatopaikkaa. Ruvettiin epäilee, että oltais sittenki kuljettu hiuka ohi tai vääri, ku ei millään saatu päähä, että mikä kumma se tämä voisi olla. Observatorio se ei ollu. Mieleen siinä sitte muistu, että jossai sielläpäin on kyllä se joku sairaala, jonne se joku bussiki kulkee. Me kiivettiin yli kattomaan. Tönön takaa paljastui tosiaan sairaalan piha-alue. Siinä yks niistä dösistäki tönötti päättärillää. Me ei kuiteskaan oltu vielä ihan naatteja vaan pokettiin siitä tieltä saman tien vasemmalle, missä jossaipäin arveltiin observatorion sijaitsevan. Kyl me se löydettiinki, mutta ei kyllä siitä löydöstä kauheesti kostuttu, vaa jatkettiin eteenpäin. Oli siinä vähä ajatusta, että jos käveltäis ihan sinne Perttulan ulkoilmamuseolle asti. Ei me sit kuitenkaan sinne saavuttu, vaa tultii takakautta sinne niille lammille, joista mä jo mainittinki. Tehtiin sellane kierros.

Niin, se ulkoilmamuseo on aikas hieno paikka, oltii siellä pääsiäisenä. Sinne on roudattu vanhoja puutaloja pitkin maata, ne on siellä ihan jaettu maakunnittain omiin kyliinsä. Sitä aluetta on aika paljon, että siellä voi ihan koko päivän käppäillä ympäriinsä. Me oltii sillo pääsiäisenä siellä piknikillä. Sitte oltii vähän hippasilla ja katteltiin niitä taloja siellä. Se oli sellane mukava päivä. Sieltä museolta se bussi tulee siitä Teremki I:n ohi tänne messualueen tykö. Että tästä meiltä pääsee sinne tosi kätevästi, mutta ei siellä kuitenkaa tuu useesti käytyä. Sitä pitäis vaan aina ottaa ja lähteä.

Antti on kyllä aika mainio. Se on meillä harva se ilta istumassa ja meiän kanssa juttelemassa. Sillä on iha sillai ajatuksia ja sen kanssa on kiva jauhaa kaikista asioista tai iha vaa puhua läpiä päähänsä. Kerra se oli kyllä aikamoinen homma, ku Antti oli ollu auttamassa tätiänsä remontissa, tienas siitä muutaman kympin, joilla me muuten käytiin sen kanssa sitte Jazz-konsertissa. Niin, ku sillä tädillä oli sellane pikkutelkkari, jota se ei käyttäny, niin se anto sen Antille. No Antti sitten lähti iltamyöhäsellä kotio päin se telkkari kainalossaa, ja ku kävellen matka kävi niin hitaasti, niin tietty se pisti juoksuksi, että ehtisi kotio ennen ku alaovi suljetaan. Eihä siinä mitään olis ollu, mutta ku siinä jossain sattu oleen partiossa näitä sinihattusia kiusankappaleita, jotka tietty fiksuina miehinä päättelivät, että Antti on sen telkkarin jostai pölliny ja sen takia ny pakenee juosten rikospaikalta. Eikä sillä Antilla tietenkään ollu mitään papereita mukana, nii putkaanhan ne sen vei yöksi. Antti sitte siellä putkassa makoili ja näki jotain kummia unia ja halluja. Seuraavana päivänä illansuussa ne sen sitten päästi poies ja se meiän talolle päästyään tuliki suoraan meille, se telkkari edelleen kainalossa muovipussiin käärittynä. Siinä me sitten heti tietty Eevan kanssa keiteltiin sille ja itellemme teetä ja ruvettiin veistään. No minä ja Anttihan oltiin siinä niillä main keksitty sellane älytön juttu, että itse asiassa me ollaan sen kanssa yks ja sama henkilö ja tää henkilö, joka on nimeltään Ryhsta, on   Eevan, joka siis ei ole Eeva, vaan Dvedu, vanhempi. Ja tää meiän lapsi Dvedu harkitsemattomilla sanoillaan ja lausahduksillaan itse asiassa tappaa etanoita. Eevalla ku oli välillä tapana sanoo jotain sellasii älyttömyyksii ja tyhmyyksii. Se juttu toimii niin, että jokaista harkitsematonta Dvedun lausahdusta vastaan kuolee yksi etana. Eli sen on oltava varovainen sanojensa kanssa ja mietittävä niitä perin pohjin. Se juttu meni tota rataa, eikä Eeva pysyny ollenkaan mun ja Antin kärryillä, eikä tajunnu koko juttua, jote kun me sitte sillon yöllä jatkettiin, niin se kyllästy, kun siitä tuntu, että me vaa koko ajan kiusataan sitä. Sen takia se sitten kolmen aikaa aamulla painu nukkumaan. Minä ja Antti jatkettiin jauhamista. Joskus tosiaan tuntuu, että meillä menee ajatusmaailma tosi yhteen, että ollaan samalla aallonpituudella, mutta sitte välillä se ei tajuu mua ollenkaan, kuten mun rehujen syöntiä. Sillon oli kyllä hieno yö. Aurinko nousi hiljallee sieltä sotilasakatemian takaa ja vaaleenpunasuus oli kaikkialla. Ja mä halusin sitä miestä iha mielettömästi.

Aamulla yheksän aikaan tuli Veli ja se oli aika hämmentävää selittää sille, että Antti on ollu meillä koko yön juttelemassa mun kanssa, koska Veli oli musta niihin aikoihin kiinnostunu, mutta mä olin joutunu sen torjuun, koska mun rakkaus oli muualla. Se nyt kuitenki tuli tietty just sillon, vaikka olihan se odotettavissa, koska oli lauantai  ja se siis tuli hakeen mua pelaan. Ja tietty mä menin. Join mehua ja menin. Antti tuli kans. Päiväunet oli kyllä sitte myöhemmin pakko ottaa.

Niin, mun ja Antin välille ei sitten kuitenkaan tullu mitää. Enkä mä sitä ois voinu ees tehä omalle poikaystävälleni. Ne kun tuntee toisensa. On ystäviä. Ollaan me kyllä suudeltu. Mutta se oli sellane juttu, ku meiä pojilla oli viimene tentti, siis vihoviimene, ja ne pääs siitä kaikki läpi ja saivat vielä erinomaiset, niin pitihä sitä juhlia. Oltiin Veljen ja Jussin luona, ne asuu siinä meitä vastapäätä, mutta paria kerrosta ylempänä. Meillä on siinä joskus parvekkeiden välistä viittomakeskustelua. Niistä keskusteluista ei kyllä kumpikaan osapuoli yleensä ymmärrä mitää, että poikien on sitten kuitenki ravattava portaat alas ja ylös ja tultava käymään ja selventään asiaa. No bileissä meillä oli tietty viinaa, ruokaa ja musiikkia. Ja Bake, sellane pieni keski-ikäne mies, fysiikan lehtori, laitto piruuttaan mut ja Antin ottaan maljat sellasella perinteisellä systeemillä, että käsikynkkää ja pusu päälle. Ei siinä siis tosiaankaan sen kummempia tapahtunu! Antti vaan oli muutenki sen illan vähä omituine. Tanssitti mua ja sitten taas katosi jonneki. Ota siitä sitte selvää. Ja lisäksi Baken piti sitten ruveta aamuyöllä puhuun mulle, kuinka se haluis kovasti mennä mun kanssa teatteriin tai jonneki. Olo oli aika halpa.

Tää putki kumminkin on jotakuinkin metrin halkaisijaltaan, tai ehkä enemmänkin. Mun syvyysnäkö ja tilavuuksien arviointikyky ei oo mitään parhaimpia. Tohon päälle voisi pistää selälleen ja venyttää selkänikamia mukavasti. Näyttäisi nimittäin aika sopivan kokoiselta sitä tarkoitusta varten. Mä en ole kyllä edes kokeillu, onko se kuuma. Enkä tiiä mitä siinä kulkee. Eikä sillä ole väliäkään, kuljettaako ne sitä pitkin paskaa vai kaukolämpöö. Tää putki on keskus. Tähän kaikki tiivistyy. Kaikki tää, mitä on ympärillä. Kaikki, mitä tapahtuu. Tää putki on läpileikkaus tästä yhteiskunnasta, tästä paikasta ja näistä ihmisistä. Se kuvaa meitä ja meidän elämää. Tätä käytännöllisyyttä ylitse pursuavaa tapaa olla. Kun ei ympäristön, talojen ja pihojen tarvitse olla kauniita, tärkeintä on se, mitä on sisällä. Mitä ihmiset ovat. Mitä he ajattelevat ja tekevät. Uskonko minäkin tosiaan tuohon potaskaan? Osin uskon. Ihmiset soljuvat toistensa ohi jatkuvana virtana, eivät edes huomaa järjettömyyksiä ympärillään, koska se ei ole tärkeää. Tärkeää on se, mitä on. Tämä päivä. Huomista ei ole. On aivan turhaa suunnitella ja kuvitella, turhaa rakentaa kestävää ja kaunista, turhaa kehittää. Turhaa. Me eletään aina vain tänään ja nyt. Tämä putki on nykyisyys. Se on nyt. Huomenna, kuka tietää, miten se on hajonnut. Nyt se on. Siinä se menee. Ja pistää miettimään. Pistää arvioimaan omaa elämää. Että mihin mä oikein pyrin? Mitä mä haluan? Mitkä ovat prioriteetit? Kaunis vai täysi elämä? Kokonaisvaltainen kokemus universumin osana. Matka ruohikkoisella asfaltilla. Talon takana jätevuori.

Tämä sattuu. Kuitenkin sattuu, vaikka ymmärrän. Tuo putki on mun elämä. Se on sitä kaikkea, josta kerroin. Kaikki kokemukseni liittyvät siihen. Tiedän sen. Mutta en haluaisi niin olevan. Haluaisin lämpöä, välittämistä, kiireettömyyttä ja järkeä. Haluaisin… En ymmärrä tätä tapaa, tätä tyyliä. Ei se ole luonnollista. Niin sanotaan. Ei se ole. Mä kellun jossain tähtien välillä. Kaukaisuudessa. Tuo putki on tuossa huomenna, voisin vaikka vannoa. Olenko minä?

Sattuman sanelema

Epätodennäköistä
Epäilyttävää
Ehdottomasti

Miksi juuri nyt?
Juuri nyt
kun se ajatus ehti käymään mielessäni
Kiinnostava
Aika kiva

Ihan turha ajatus ylipäätään
Varsinkin kun olet ulottumattomissa
Ajatus vain pitkän kuivan kauden epätoivoinen yritys herätellä minut arkijunasta
Sinä vain satuit siihen viereen istumaan
siinä palaverissa
Ja siinä se oli myös
Se hetken viivähtänyt ajatus
Ja siihen se olisi jäänyt
Unohtunut ajan virtaan

Mutta
Sattuma
Ja toinenkin iski meidät samoille poluille
seuraavina peräkkäisinä päivinä
Ajatus pääsi itämään
Toivottavasti vain hetkeksi
Uskon vain hetkeksi
Luotan

Tänään ei kohdattu
Hyvä, niin karistan
Kutsun ajan virran viemään turhat mietteet hiekkaan haudattaviksi

Otollisia edelleen
Odottelen

Matkaan lähtö

Olen pysähtynyt. Onnellisesti pysähtynyt. Ja kuitenkin. Valokuva-albumin kuvissa on joku toinen, se matkaava, menevä, kokeva henkilö, joka ehkä olen, olin. Olen pysähtynyt, pieneen pirttiin piltin kanssa. Onnellisesti pysähtynyt. Ja silti. Jonnekin, jonnekin – menisin niin mielelläni jonnekin.

Jo matkan odotus on huikeaa, siis se viimeinen hetki ennen kuin matka alkaa, kun juna hidastaa laiturille ja tuivertaa turhat mennessään. Se hidastaa hidastaa, pysähtyy, etsit oman vaunusi ja astut sisään – et kliiniseen siniseen suomalaiseen junaan, vaan menneeseen maailmaan, jota hallitsevat vaunusi konduktöörit tai vaunuhoitajat, matkaan saattajat, miksi heitä suomeksi edes sanoisi. Makuuvaunussasi saattaa olla mielenkiintoista seuraa, tai seuraa kun seuraa, mutta saatat olla yksinkin. Sinulla on evääsi, passisi, lippusi, tavarasi. Matkan teolta odottaa soveliasta kolinaa ja heiluntaa, mikä tärkeintä tasaista liikettä jonnekin, minne milloinkin. Eikä sen väliä, kunhan on menemisen tuntua. Hätä tapauksessa junamatka Tampereelta Helsinkiin riittää, kunhan saat laiturilla sisääsi sen matkanteon tunnelman ja odotuksen junan hidastaessa laiturille. Upea kesäinen keli auttaa asiaa.

Siinähän se on. Minun junani, minun vaununi ja paikkani, hetkellinen paikkani tässä liikkuvassa maailmankaikkeudessa, tungettelevien, hiljaisten tai mukavien kumppanien joukossa.. Ja mikä parasta, juna liikkuu jo. Se liikkuu ja kuljettaa minut todellisesta ajasta ajattomaan. Aika pyörtää sanansa, pyörähtää paikallaan ja antaa vapauden olla olematta, tehdä tekemättä, ihmetellä ja ihastella. Avaan matkapäiväkirjani, katselen hissukseen ikkunasta ulos, kirjoitan välillä ajatuksen, enimmäkseen vain tuijotan vaihtuvaa maisemaa kynä suupielen tuntumassa vaipuneena joihinkin kuvitelmiin, tunnelmiin ja unelmiin. Olen matkalla. Ehkä mikään muu ei tunnu yhtä hyvältä kuin olla matkalla. Eli ei missään.

Pixabay, Creative Commons

Tässä, täällä osana ääretöntä

Se tunne, läsnäolo, tässä olo
saapuu joskus ja äkkiarvaamatta
Minä olen tässä
tämän pallon kamaralla
jonka kaareutuvaa kupua pitkin kuljen
kiitäen avaruuden halki

Se tunne
Oma pienuuteni keskellä tätä kaikkea
ääretöntä
rajatonta
tähtien valtamerta

Se tunne
ei kulje mukana arkielämässä
päivittäisissä askareissa
Se unohtuu kaiken keskellä
ruuhkavuosien kiireissä

Kunnes on siinä
heijastumana puiden taakse katoavan
kauniin upean
täysikuun valoa

Kieppuva hunajainen

Auringon kalpeneva kajo viipyilee lasisissa kynttiläkupeissa

Aamuun on puoli vuorokautta

Puoli vuosisataa kasvihuoneeseen

Lusikasta kieppuva hunaja leijuu pohjalle

Kädet kohmeesta helpottuneina lepäävät kupin uomilla

Ikkunalautaan liitävä viima kilisyttää tuulikellolla

Talven nipisteleviä sointuja toistellen

Karmien välistä kirpeä pakkanen kiristää otettaan

Viiltää niskasta syvemmälle

Takareiden vaivan viileässä saapuva särky

Villasukkien jäljet lattialla, liian suuret silmukat

Pipon tupsu ja huivin hapsut

Vain teryleeni toppatakki on eteisen puolella

Keittiön lämmittäminen päivänpaisteella ei tuota tulosta

Eivätkä adventtikynttilän asteet tee eroa

Leikittelevän liekin ilo polttaa vain koskettaessa

Sähköpatterin säikeissä palaisivat periaatteet

Ja puuliiterissä väsyneet jätelaudat pitkällään paisuvat kosteudessa

Sankarisahaa odotellessa on uuneissa poltettu jämiä

Viimeiset viritettyinä kattilapattereita varten hellassa

Ehkä huomenna on oikea päivä ja jäsenissä virtaa

Odottaessa käsien alla yrttitee

Ikkunalla kynttilän valo vetää varjoja perässään

Pampusta

Siis en mäkää kaikkee kestä! 18 vuotta ja mihin on tultu. Mä en kestä enää
kattoo sitä touhuu. En mä tajuu kuin se kehtaa. Vittu!

Kyllähän mä tiiän et se tykkää kattoo. Istuu siinä ja seuraa vierestä. Nykyää se
on vaa alkanu esittää marttyyrin oireita. Ei puhu, ei vastaa puhelimeen, ku mä
oon muualla, ei suostu lähtee ulos. Siis yksinkertasesti se ei nykyää tee mitää.
Ja toi touhu käy kyrsii. Esittää loukkaantunutta ja leikkii mykkäkoulua vähän
väliä. Me ollaan sentää oltu yhessä 18 vuotta.

Luulis, että näistä jutuista voitais puhua, mutta ku siltä kysyy, nii mikää ei
oo vikana. Tajutonta. Mua on ruvennu riipoo kaikki sen eleetki nykyää, ihan
tosta sen lapsellisesta käytöksestä johtuen, jotenki kaikki huonot puolet on
noussu pintaan. Kuten sen surkee vaatemaku, ei siis mitää tajuu. En mä ees
tajuu, mistä se löytää sellasii vaatteita. Luulis, ettei mikää kauppa kehtais
niitä hyllyssänsä pitää.

Me ollaa sovittu, että meillä on vapaa suhde. Molemmilla on niiku oma elämänsä.
Eihä tässä niiku toistemme takii anneta elämän mennä sivu suun. Must on vaa
alkanu tuntuu, ettei tää ratkasu ookkaa sen mielestä enää okei. No ehkä sen
takii, että mulla ny on ollu jonku verra vientii, mutta se tuntuu hautautuneen
sängyn pohjalle 24h. Ei sitä saa ees kauppaan lähtee.

Siinä se vaa valittelee nälkäänsä, mutta mitää ei oo valmis sen poistamiseks
tekemään.

Välillä vois niiku iha vähä livasta. Mä en siis oo mikää väkivaltanen ihminen,
mitä ny joskus, ku on vähä otettu nii aggressiot purkautuu pintaan ja mä saatan
vähä ärtyy, mutta kuitenki. Eihä tätä voi enää kutsuu mikskää suhteeks. No 18
vuotta on oltu yhessä, nii ei sitä enää oikee muusta tiedä, että niiku, mitä
sitte ku ei olla yhessä... Ei iha viittis tän suhteen eteen tehtyä työtä iha
hukkaa heittää, vaikka tosiaa tekis mieli lähtee käveleen.

Vittu! En mä tajuu. Siis miten tähän on tultu? Missä kohti tää lähti menee
vikaan. Meillä oli ihan ideaali suhde; lojaali, rakastava, hellä, siis meillä
vaa natsas yhtee ensisilmäykseltä.

Nyt ei puhuta. Hyvä ku ees katotaa toisiamme. Silmii ei oo siis tosiaa
kattomista, ja jotenki iha etoo sen näkeminen. Mut en mä haluu, et tää päättyy
näin!

Okei, okei en mäkää mikää täydellinen oo, mutta kyllä mä mielestäni ansaitsisin
parempaa.

Siellä se varmaa nytteki venaa ja kyttää, millo mä tuun himaa ja leikkii
nukkuvaa, ku mä "vihdoin" saavun "yöjuoksuiltani", ällöö! Nuuskii vaatteet,
kenen kanssa olin liikenteessä. Pää kenossa tsekkaa mua päästä varpaisiin, mutta
sanaakaa ei suostu sanomaan. Ei sillä oo oikeuttta! Tää on mun elämä! Mä meen
niiku meen ja se on sovittu juttu. En mäkää sen perää vahtaa!

Mut aina, ku mä mietin, että nyt tää siis on lopullisesti ohi, mä muistan sen
ensi tapaamisen.

Ku meiän katseet kohtas, siitä on 18 vuotta. Aika on vierähtäny siitä, ku
äiti tuli työmatkalta Moskovasta ja se oli mukana matkassa. Se oli ihan
ässä, ihan ehdoton! Pieni, pyöreä ja kukkakuviollinen...

Pari pätkää

Miten sä olet viihtynyt?

Hyvin.

Kuin?

Täällä on mielenkiintoisempaa.

Missä täällä? Täällä, missä kerätään sosialismin rippeitä ja yritetään keittää niistä puuroa. Se puuro vaan tuntuu useasti palavan pohjaan tai muovautuvan epämääräiseksi klöntiksi, josta ei enää erota, mikä oli koko homman nimi. Suuntaa kun ei ole, niin umpikuja odottaa joka käännöksen ja kulman takana.

---

Pääni ympärillä on vanne, jota hissukseen kiristetään, välillä löyhätään, mutta vain hetkeksi hetkittäin. Rautaiset vihmat tunkeutuvat päänahkani läpi aivokuoreen kiinni ja painavat kasaan, lohkoja lomittain tiivistävät. Ohimoiden kohdalla vanteessa ovat piikit, jotka työntyvät suoraan sisään tavoitellen toistensa kohtaamista, lopullista kohtaamista.

Uni vihdoin saavu. Nukahdan.

---

Kuinka voisin katsoa siniselle taivaalle ja hymyillä, kun päässä kohisee. On kevät ja virrat jälleen vapautuvat, kolisten liikkeelle lähtevät ja lopulta solisten putoilevat pitkin rinteitä ja kumpareita. Kevättulva. Kevättulva. Valuu se jälleen valtoimenaan.

Kevättä rinnassa sanotaan. Ja minä yhdyn väitteeseen täysin rinnoin, jota kevät raskaana ja vetisenä maahan painaa. Paine kasvaa kasvamistaan, rutistaa ja riuhtoo. Musertavaa. Silti tuloksena kasvottomille kilahtaa ainoastaan kaino "ei saa".

Mitä ei saa? Mitään ei saa. On lopetettava, loputtava. Mutta kun vasta alkoi. Ei kevät sellaiseen suostu, että yhdessä päivässä ohi ja suora loikkaus kesän leppoisiin lomapäiviin.

Ei käy sanovat, vaikka on käytävä! Eivätkö ne näe, että tämä on liikaa! Eipä näytä kiinnostavan. On siis yritettävä elää läpi nämä sateiset keväthelteen päivät, lotistava lätäköissä ja pilattava näkönsä joka puolelta heijastelevan taivaspallon valossa, joka minua valaisemaan ei kykene kuin hetkittäin. Minä nimittäin tykkään kävellä keskellä virtaa, siellä sen syvimmissä syövereissä.

Silloin kun on pimeää, haluaa valoa. Nyt sitä riittää, mutta minussa kulkee harmaan kaihon kaikki värit. Janoan mustaan sameuteen, mullan ja tervan tuoksuun, sinne jonnekin savusaunan kiukaan uumeniin. Mutta minut on heitetty keskelle silattuja pintoja ja marmoria, korruptiota peittäviä kulisseja, joita meille tarjotaan.

Ja minulle jo riittää!

Niin monen ohi olen kävellyt

Niin monen ohi olen kävellyt,

jonka kanssa minun olisi kaiken järjen mukaan pitänyt olla varma,

haluta kuu taivaalta ja

kymmenen lasta, yhteinen aikuinen elämä

Ja nyt kun minun tosissaan pitäisi antaa olla, mennä ohi

ja kaikkea muuta kaiken järjen mukaan,

en sitä tee – koska tiedän

sen olevan mahdotonta

Olen tässä ja katson kuinka käy

Jatkoon vai ei?

Tässä blogissa julkaisen vanhoja ja toivon mukaan myös uusia (eli innostun pitkästä aikaa kirjoittamaan) tekstejä: movelleja, tarinoita ja runoja.

Minua kiinnostaako, onko niistä mihinkään? Haluaako joku muukin niitä lukea? Mitä tekstejä tai runoja kannattaisi työstää eteenpäin, parannella ja muokata? Kerro mielipiteesi.

Kaikkia tekstejä saa kommentoida. Kiitos.

Uneton

ajatus on kipeä valo

yöllä tullessaan

pitää hereillä

huutava mieli

korvat kipeät ja ruvella

sanat, vihlovat mietteet

soljuen jonossa

kuiskivat

peiton alla pannumyssy

kohottaa asteita

järjestyksenvalvojat ovat läsnä

seuraavan vuoden ohjelma käsillä

yksityiskohtia myöten

kaikuu korvissa

stressivarvas tarinoi

ja kiristelee suonia

pimeyden rauhallinen lempeys

välkkyy edessä

ilkkuu luokseen pääsemätöntä

unen iloista

erheet, suunnitelmat, ongelmat

epävarmuus, arkuus, epäonnistuminen, sanottu, tehty

vatvonta

tajunta täynnä halpaa makkaraa

haisee pahalle

masentaa

onnekas nukahtaa

jo aamuun valkenevaan

Yöstä aamu

Iltatee sini-valkoisessa keittiössä, kiemuraisella sähköliedellä. Ruskea liesi, neljä levyä ja uuni – kaikki toimivat. Kiemuraisista levyistä tulee kuumetessaan punaisia, näet kuinka kuumat tosiaan. Emalipintainen iso teepannu yhdellä punaisella kiemuralla, vesi kohta kiehuukin. Kerran vesi kiehui koko yön yhdessä toisessa keittiössä, neljännessä kerroksessa, puoli vuotta sitten, nuppi suli kiinni, ja aamulla oli sankka savu keittiössä, mutta pannu oli pesun jälkeen toimiva. Vesi on haettu läheiseltä pumpulta, siellä on kuulemma vesi kraanavettä puhtaampaa, ainakin monet jonottavat siellä vuoroaan, niin nykyään mekin: minä ja Evy. Vaihto-opiskelijat, kohta kotejaan kohti, vielä kuukausi maassa. Kolmekymmentä iltaa teekupin ääressä, rupatella ja pelata korttia. Onkin jo aika. Andrei ei käynyt eilen, tuleekohan tänään, kuten niin monena keväisenä iltana. Me kolme, tee ja suklaa tai leipä, monta tuntia pienen pöydän ääressä keittiössä. Keittiön alla ei nuku bulgarialaista. Makuuhuoneessa ei voi hiiskuakaan yöllä, alakerran bulgarialainen herää, ottaa unilääkettä ja syyttää seuraavan päivän tokkurastaan meitä, tulee oven taakse kertomaan huonosta olostaan. Ollaan hipi hiljaa, ei sanota sanaakaan, jos televisiota katsotaan. Perjantai-ilta, taasen viikonloppu.

- Evy, otatko sä minkälaista teetä? Tai siis mitä hedelmäteetä sä otat?

Evy, saksalainen hedelmäteen ystävä, kerää kokoelmaa eri laatuja. Kauppojen kaikki laadut.

- Mä tuun kattoon, Evy sanoo makuuhuoneesta ja olohuoneesta, jossa kaksi sänkyä ja seinällä suunnaton Ukrainan kartta, sekä pienempi Euroopasta.

Mustaa mustempaa teetä omaan kuppiin, isoon ja ukrainalaiseen. Evy on kerännyt myös niitä, kaikilla kasakkakuvilla varustettuja usean desin teekuppeja ainoan ruoka- ja astiakaappimme päällä. Ukrainalaista limppua pöytään, tänään tuoreelta ostettua, kulmat ovat vielä rapeat.  

Kelloa kilisyttäen, oven takana, odotetusti, Andrei. Iso muovikassi kädessään astuu sisään. Takki eteiseen pois päältä. Kylpyhuoneen ja vessan ohi keittiöön muovimattoa.  

- Otatko teetä?

Kysymys on turha. Mitä muutakaan sitä tekisi?

- Joo.

- Mustaa vai muuta?

- Mustaa.

Kuppi lisää Andreille, mustaa teetä täyteen. Ohitan jääkaapissa olevat valkopilkkuiset makkarat, jotka ovat kyllä aika siedettäviä, jos jotain lihaa pitää kaapissa olla. Juustoa, suomalaista margariinia paikallisesta kaupasta ja avomaan kurkkuja torilta. Suklaata. Mitäköhän vielä? Kaikki pöytään, mitä vain suunnilleen syötävää löytyy. Meillä pitäis olla jotain keksejäkin. Ainakin jääkaappi täynnä suklaata, joka laatua. Suklaahiiri Evy hamstraa metrotunnelista babuskoilta levyjä.

- Tosson leipää, meillä on margariinia, kurkkua ja juustoa siihen päälle.

Paksuja siivuja sekalimppua, margariinia, juustoa ja hyviä kurkkuja. Mustaa teetä isosta kupista. Hämärtyvä ilta. Kuinkakohan monta näin vietettyä iltaa tähän kevääseen mahtuu, monta monta sen on oltava. Tuli ikävä, kun Andreita ei eilen näkyny.

- Ette kyllä arvaa, mitä mulle kävi, ja mistä tuun, Andrei aloittaa.

- Kerro, kerro, minä ja Evy aikalailla yhteen ääneen. Kaadetaan lisää vettä Andrein teekuppiin, auttamaan jutun kerrontaa.

- Mä olin toissa päivänä auttamassa mun tätiä remontissa, sain siitä vähän rahaa. Tein hommia sinne aika myöhään iltaan. Tädillä oli sellane pikkunen telkkari, jota se ei käyttänyt, niin mä kysyin jos sen sais. Ja täti anto sen. Oli tosiaan aika myöhä, kun mä lähdin se telkkari kainalossa tänne asuntolalle, ja kun kävellen matka kävi niin älyttömän hitaasti, että ajattelin etten ehdi ennen kahtatoista takaisin ku ovet suljetaan. Pistin sitten juoksuksi. Painelin siellä pimeässä katuja pitkin telkkari kainalossa. Ei siinä mitään, mutta kun matkanvarrelle sattu miliisejä. Ne tietty heti aatteli, että mä oon pölliny sen telkkarin jostai ja pakenen nyt juosten sieltä rikospaikalta. Ne pysäytti ja rupes kyseleen papereita ja muuta. Eikä mulla tietty mitään papereita mukana ollu! Joten ei ne muuta, ku veivät putkaan. Mä makasin siellä putkassa laverilla. Ehkä mä näin unta, mutta enemmän ne oli sellasia halluja. Mä näin jonkun naisen, joka oli niinku kuolema ja se tarjos mulle tupakkaa, enkä mä ees polta. Siihen liitty jotain juttuja, mutta nyt ne tuntuu niin kaukaisilta ja vaikeilta saada ulos ajatuksista, miten kaikki tarkkaan meni. Ne hallut tai unet kun oli sellaisia hiukan epäselviä, niinkun soljuvia ja enemmän pään sisällä ja tunteilla tapahtuvia. Ja niin todentuntuisia. Siellä mä makasin ja seurasin mielenkiinnolla showta. Seuraavana päivänä illansuussa mut päästettiin pois telkkareineni, ja tulinkin suoraan teille. Tossa muovikassissa on se telkkari.

- Aika juttu. Vaikee tohon on oikeen mitään sanoa. Ikinä en oo ite putkassa ollu.

Andreista ei aina tiedä, vetääkö se välistä vai puhuuko ihan totta, liioittelee aika varmasti aina jotain. Sillä on sellainen pilke silmäkulmassa, että on hauskaa katsoa kuinka paljon ihmiset uskoo. Evyn synttäreillä viime syksynä se kertoi jotain ihan päätöntä kannabiskokeilua, joka oli jo aika lailla yliampuva halluineen. Olenhan mäki kokeillut, eikä mitään sellaista. Vaikka ei sitä tiedä, miten eri ihmisiin mitkä aineet vaikuttaa. Mitä tähänkin juttuun sanoisi.

- Otatko lisää teetä?

- Joo, kiitos. Mitäs teille?

Vesi pitää kiehauttaa uudestaan, että voi kaataa kuppiin. Emalipannussa on vettä pari litraa. Pohjanmaan kautta ei pitäisi kait käyttää, sinne laskeutuvat kaikki jäämät. Ruskea liesi näyttäköön nopeutensa.

- Eihän tässä muuta, ku koulussa käyty, tehty kotitehtäviä ym. Ens viikolla kun on kokeita.

- VV:n keikalle ostettiin liput, ne soittaa Kiovan päivänä Politeknisellä yliopistolla. Evy jatkaa.

- Ens viikolla on kanssa sellainen suomalais-ukrainalainen Kalevala konferenssi, torstaina ja perjantaina. Sinne tulee joku Tampereelta. Se tulee asumaan tänne, kun tulee meiän yliopiston vieraana. Mun kait pitäis olla sille ainakin vähän oppaana, Bekh kysykin jo.

Evy konkkaa jääkaapille, valitsee sieltä jonkun suklaalevyn. Nythän melkein kaikki voidaan syödä, kun on enää pari viikkoa, kun mennään Krimille ja sen jälkeen Kiovassa ei melkein ollenkaan.

- Miltä jalka tuntuu? Andrei kysyy Evyltä.

Mä kaadan pannusta lisää vettä kaikkiin kuppeihin. Emalipannun sisustaa ei parane tarkkailla, eikä veden pinnalla kupissa häilyvää ja soljuvaa jotain, joka näyttää öljyltä veden pinnalla tai joltain sellaiselta. Teetä sekaan tummentamaan näkymät.

- On se vähän arka, varon sitä. Mutta ei se sillai kipeä ole.

Evy tipahti Voiton päivänä sellaisesta liaanisysteemistä, missä piti roikkua rinteen yllä, nilkka meni. Viikko sitten perjantaina otettiin kipsi Andrein kanssa pois. Onneksi ei ole enää kipsiä, kun viime viikolla saapui Evyn saksalainen ystävä, joka ei puhu kun sanan venäjää ja englantia, ei sen kanssa voi kommunikoida ja mun piti hoitaa sille katto pään päälle, hoitaa rekisteröintejä ym., kun Evy ei voinut lähteä kotoa…  Nyt saa Evy opastaa.

- Aika hyvin sä kyllä maanantain bileissä pompit.

- Mahtavaa, ettei teillä pojilla ole enää yhtään tenttiä. Vaikka onhan sitten sitä lopputyön tekemistä riittämiin, mutta aspirantura tenttien osalta ohi.

- En mä tiedä, tulenko mä tekemään sitä työtä, kun ei kauheasti innosta, että jaksais paneutua. Ei musta matemaatikkoa tule. Vois mieluummin etsiä jonkun järkevän työn.

Mä autoinkin Andreita kääntämään sen ansioluetteloa englanniksi työn hakua varten. Siihen kyllä vähän lisäiltiin, ei kuulemma kukaan tarkista ja että niin sitä pitääkin.

- Oli kyllä tosi kivaa, kun oli musiikkia ja sai vähän tanssia, vaikkei kauheesti jaksanut.

- Bake piti kyllä viinan virtaamisesta huolen nostamalla maljoja vähän väliä.

Ai niin, Bake myös laittoi mut ja Andrein ottaa maljat käsikynkässä ja suutelemaan päälle. Andrei olikin sen koko illan jotenkin outo, tai en tiedä. Jotenkin tuntui, että.. Ei. Ja Bake helvetti sillo yhtenä iltana saattoi pakolla mut tälle puolelle ja puhui teatteriin menosta ja muusta. No ei kyllä. Ja Vitja aiemmin jotain halusi, ajatteli. Ja kaikki tietää, että mulla on poikaystävä, ne tuntee sen. Bake ei kyllä taida, mutta kaikki muut melkein ainakin. Jättäisivät rauhaan. Mulla tarvitsisi olla täällä se mies pitämässä huolta. Ja kaikki olisi hyvin, eikä kukaan mitään ikävää yrittäisi, haluaisi, eikä kenellekään tarvitsisi sanoa, että ei, ei tarvitsisi torjua, kun näkisivät todellisen tilanteen.

- Vitjan ja Juran parvekkeella oli maanantaina kyllä mieletön myrsky, kuin merellä tai jossain kallion kielekkeellä.

- Onhan niiden parvekekin melkein ylimmässä. Tuulella on aika vapaa pääsy tässä ympärillä, pitkin tota pusikkoa.

- Tiistaina olikin sitten taas aika vääntäytyminen tunneille ajoissa. No viimeset viikot, niin jaksaa.

- Me ollaan yritetty saada jotain majapaikka viikoksi yhteen paikkaan Krimillä. Näillä näkymin mennään sellaseen pikkukylään sinne vuorille ku Sokolinoe viikoksi turbazaan.

- Sieltä menee tie vuorilta alas Jaltalle.

- Sinne vuorille olisi kyllä hienoa mennä vaeltamaan, voitais joskus mennä yhdessä. Siellä on vaan kaikki kartat melkein salaisia, kun on sitä sotilasaluetta siellä. Sellainen olisi oikea loma, teltta mukana ja patikoiden vuoria pitkin.

- Olishan se hienoa, mutta ei oikein tähän hätään toimi. Ja me mennään Uwen kanssa, sen saksalaisen.

- Mitä te ootte suunnitellu?

- Ensin mennään Sevastopoliin. Kun me oltiin Irman kanssa tammikuussa Krimillä [mä menin silloin Suomeen muutamaksi viikoksi], niin me tutustuttiin siellä Forosissa siihen Paveliin, joka kuskas meitä sillo. Niin me mennään Sevastopolissa sen tuttavien luokse pariksi yöksi. Sieltä sitten viikoksi sinne Sokolinoeen, jonka jälkeen viideksi päiväksi rannikolle jonnekin, Forosiin varmaan.

- Mä olen yrittänyt soittaa tosi moniin sellasiin vuokrataan taloa ym. ilmoituksiin, jotka joko on varattuja tai kukaan ei vastaa. Jälkimmäinen vaihtoehto on yleisempi. Kai toi Sokolinoe on ihan ok., meillä pitäis olla siellä sellanen pikkumökki tai pari huonetta. Tosi halpa kylläkin. No ei oo sesonkikaan vielä kesäkuussa.

- Otatko vielä teetä?

- Sopii. Voisin ottaa jonkun hedelmäteen.

Tietenkin Andreille sopii. Levy päälle jälleen.

- Sä juot kyllä aikalailla teetä.

- No se on aika pitkälti sellainen tapa, että kun kysytään haluaako lisää teetä, niin samalla kutsutaan jäämään vielä ja ottamalla teetä mä vastaan myönteisesti siihen kutsuun, että jään mielelläni vielä istumaan.

Aika hyvä juttu. Niinhän se menee. Enhän mä muuten tarjoais paitsi kun haluan, että toinen istuu vielä, ettei toinen lähde. Niin se oli sillon Simonilla. Se tarjos ja tarjos teetä monta tuntia ja minähän join, kun en halunnut lähteä, kun ajattelin että nyt tai ei koskaan.

- Mitä Simonille kuuluu?, Andrei tietenkin kysyy.

- Se soitti keskiviikkona. Kävin Maria-Josen ja Gillermon luona. Simonilla on koko kesäkuu tenttejä, ja kun kaikki on tehty, niin se valmistuu. Siis joskus heinäkuun heti alussa tai jotain. Se on jossain töissä, hankkii rahaa interrailia varten.

- Sano terveisiä, kun puhutte taas.

- Joo, tietty.

Kasvotusten, jos kerrankin voisi. Kaikki kysyy, kyselee. Tietenkin ystävät kyselevät ystävän perään. Välillä vaan ei jaksaisi vastata. Että siellä se tenttii ja tekee töitä, töitä, töitä. Ja minä täällä istun ja juon teetä, nukun sen yöpaita päällä ja nuuhkin partaveden jämiä. Niin epäreilua. Epäreilua, että Simon on siellä ja minä olen täällä, eikä yhdessä.

Leipää ei ole kauheasti pöydällä jäljellä. Jotain tarvitsisi jättää aamuksi säästöön. Yö pimenee.

- Onko teillä nälkä? Meillä olis nuudeleita, voisin laittaa, jos haluatte.

- Kai se kokemuksesta käy, Andrei sanoo, eikä Evykään pane pahakseen.

Valvominen vaatii ruokaa. Pikaruokaa. Vettä kattilaan suodattimen läpi ja kiekura kuumenemaan. Onneksi tännekin tuodaan tätä samaa nuudeliruokaa. Nuudelit pelastaa vatsan kuin vatsan. Ainakin täyttää hetkeksi.

- Onko Irmaa näkyny?

- Ei sen jälkeen, kun törmäsin siihen Uwen kanssa ja se kävi sitten meillä. Ivan missas sen taas. Me kun luultiin, että Ivan oli vielä Pietarissa. Sehän kävi meillä sillo viikko sitten. Onneksi se tulee aina Evyä kattomaan, kun haluaa harjoittaa saksaansa. Ja onneksi Evy oli kotona. Mulla kun ei ole sen kanssa oikeen puhuttavaa.

- No ei mullakaan. Me vaan istutaan ja puhutaan jostain, ei oikein mistään. Ivan nostaa vähän ihoa kanalihalle.

- Se on kyllä aika pelottava, kun se puhuu siitä saksalaisuudestaan ja kuinka ukrainalaiset on roskakansa ym.

- Ivan kun pääsisi valtaan, niin se olisi varmasti aika diktaattori.

- Mun on kyllä myös vaikee kuulla ja ymmärtää mitä se sanoo venäjäksi, että se häiritsee vähän. Ja semmoinen aika luihun näköinen, pieni mies.

- Eiks se ollu siellä Pietarissa, kun se haluaa luterilaiseksi papiksi ja siellä on joku koulu, ja kun Saksaan se ei pääse sellaseen kouluun tai jotain.

- Joo, se on kanssa aika ihme juttu. Että se haluaa just luterilaiseksi papiksi.

- Nää nuudelit alkaa olla valmiita. Mä heitän vaan mausteita. Toivottavasti ei oo liian tulista. Mulla kun on tapan laittaa aikalailla.

Lautaselliset nuudeleita kaikille. Ukrainalaiset posliinilautaset CUMista. Moskovassa GUM, Kiovassa CUM. CUM GUM.

- Oh! On tää kyllä aika tulista.

- Ei ollu ihan tarkoitus.

- Olisko sitä leipää tai jotain?

- Ota siitä ihan vapaasti.

- Kevyt yöpala. Vatsalle ehkä kyllä ei.

- Niin, Ukraina esimerkiksi tarvitsisi diktaattorin. Se voisi tehdä oikeita reformeja ja kehittää lait demokraattiselle valtiolle tarpeellisiksi. Diktaattori on tarpeen valtiolle tällaisessa tilanteessa. Kun mikään puolue ei saa aloitteitaan läpi ja kommunistit kumoaa lakiehdotukset parlamentissa, niin mitään ei tapahdu. Diktaattori voisi päättää ja viedä asioita eteenpäin. Ja sitten kun reformit olisi tehty, demokraattinen järjestelmä tulisi kehiin.

- No sen pitäisi olla hyvä diktaattori. Ja luovuttaisiko se todella omaehtoisesti valtansa, kun olisi aika ja antaisi sen demokraattiselle systeemille, jonka se olis luonu valtakaudellaan? Ei kuulosta kauhean uskottavalta.

- Sehän voisi olla sovittuna. Ylipäätään tarvitaan vahva johtaja. Ja diktatuuri on hyvä joissain puolin ja tässä tilanteessa. Eniten juuri siinä, että asioita kyetään edistämään.

- Jossain määrin tossa on järkeä, mutta en mä usko että kukaan diktaattori luopuisi vallastaan oma ehtoisesti.

- Kyllä se on mahdollista. Kun valtio olisi valmis, niin se annettaisiin eteenpäin.

- Niin, sä Andrei voisit olla Ukrainan valtiaana ja Ivan Venäjän tai Saksan, sitten voisitte olla napit vastakkain. Siinä olisikin tulevaisuuskuvaa.

- Huomenna voitaisiin mennä puistoon, Evy laukaisee.

- Taas kuoli etana.

- Eiks me olla sanottu, ettei pidä laukoa varomattomia.

- Ajattele nyt niitä etanoita. Tänäkin iltana, vaikka kuinka monta varomatonta lausetta – ainakin kymmenen etanaa kuollu jossain.

- Mä en tajuu.

Pilke silmissä. Mulla ja Andreilla. Evy ei pysy kärryillä.

- Sun Evy, pitäisi kuunnella sun vanhempaa – Ryhstaa.

- Niin sinun pitäisi kuunnella meitä – Ryshtaa. Koska se me olemme yhdessä – yksi. Me ollaan sun, Dvedu vanhempi – Ryshta.

- Ja vanhempaan sattuu etanoiden tahaton tappaminen.

- Kuuntele sanojasi ja varo.

- Enhän mä ku…

Tää alkoi viime sunnuntaina. Oltiinkohan me nukuttu vähän edeltävänä yönä tai jotain. Mutta silloin sunnuntaina lounasaikaan mun ja Andrein jutut meni ihan mieletöntä rataa. Tämä oli yks tulos. Evy kun oikeasti laukoo välillä, tai aika useinkin, ajattelematta loppuun asioita. Niin etanahan sellaisesta kuolee. En mä muista kaikkea muuta. Dvedu ja etanat jäi päälle. Ja hauskaa on, kun Evy ei pysy yhtään kärryillä. Ei me millään pahalla, se luulee, että kiusataan, eikä se ole sitä. Tämä on vaan tällaista mielikuvituspeliä, jossa ei ole päätä eikä häntää. Evy ei heitä omaansa soppaan.

- Mä taidan mennä nukkumaan. Evy sanoo kolmen aikaan.

- Me vielä istutaan. Hyvää yötä!

- Hyvää yötä!

Minä ja Andrei jatkettiin jauhamista. Joskus tosiaan tuntuu, että meillä menee ajatusmaailma tosi yhteen, että ollaan samalla aallonpituudella, mutta sitten välillä se ei tajuu mua ollenkaan, kuten mun rehujen syöntiä. Sillon oli kyllä hieno yö. Aurinko nousi hiljallee sieltä sotilasakatemian takaa ja vaaleenpunasuus oli kaikkialla. Sinä yönä minä halusin sitä miestä.

Aamulla yheksän aikaan tuli Vitja ja se oli aika hämmentävää selittää sille, että Andrei on ollu meillä koko yön juttelemassa mun kanssa, koska Vitja oli musta niihin aikoihin kiinnostunu, mutta mä olin joutunu sen torjuun, koska mun rakkaus oli muualla. Se nyt kuitenki tuli tietty just sillon, vaikka olihan se odotettavissa, koska oli lauantai  ja se siis tuli hakeen mua pelaan. Ja tietty mä menin. Join mehua ja menin. Andrei tuli kans. Päiväunet oli kyllä sitte myöhemmin pakko ottaa.