Elän, elänkö tosiaan?

Elämä? Olemassa olemista olevinaan.

Tyhjä kauhu tulee illalla tai auringonpaisteisella kadulla tyhjien ihmisten katseiden ohittaessa kehosi heijastuman kadun vesilätäkössä.

Tämä ei ole minun kotimaani.

Minussa kulkevat harmaan kaihon kaikki värit.

Yritän juosta päin seinää yhä uudestaan.

Ja itken itseni uneen.

Kuinka voikin niin väärin itselleen tehdä?

Syödä tiiliä, kun olisi ruohoakin tarjolla, murskata päätään läpi sen harmaan kiven, kun voisi kävellä vapaana polkua pitkin, turvottaa kielensä ulkoa tungetuilla sanoilla kun voisi tehdä niitä itse, mennä eteenpäin vain muiden ohjailtavana virrassa ajautuen yhteen ja sataan yhtä aikaa, vaikka voisi pysähtyä.

Olen olemassa. Enkä kuitenkaan.

Päätäsi hakataan vasaralla ja sinä vain hymyilet.

Käännät poskea puolelta toiselle. Iloiten kontaktista.

Välittämättä kontekstista.

7.6.2003

Kesken jääny kuvaus

suitsukkeen vahva tuoksu huoneissa

leijailee vastaan sisään astuessa

viileästä portaikosta lämpimämpään keittiöön

uuni ei ole lämmin

ovi viereiseen huoneeseen on auki

vihreän huoneen kakluuni on kuuma

savun tuoksu nipistelee nenää

lämmin ilma kiertää

vesihanan jäätävä vesi

pesee ulkohuusin jäljet

palelluttaa kädet kerta toisensa

pihalla ei ketään

on talvi

lapset menossa nukkumaan

vihreän huoneen lämpö

metsän syleilyn hienoinen valo

nojatuolissa kuppi teetä

viimeistelyä vaille valmis gradu

kirjallisuus hyllyissä

poltettavat muistiinpanot pölyssä

rätin jäljettömät sipaisut pinnoilla

hirsien olemassaolo seinälevyjen takana

lattian kerroksien alla lautalattia

pian esiinmarssi

villasukat, pitkikset, villatakki ja tossut

parvella yöllä hikoilee ilman unta

päivällä kirjoittaa varpaat puutuen

25.7.2003