torstai 19. heinäkuuta 2018

Miltä ero tuoksuu?

Teksti kirjoitettu 11.11.2014

Pihaan pyöräillessä tuoksuu havupuut ja sahanpuru. Tuoksuuko ero sahanpuruille? Voisi se tuoksuakin, mutta toistaiseksi tämä ero ei tuoksu sahanpuruille, asunnon viereen vain rakennetaan kovasti – ilmeisesti käyttävät puutakin.

Asunnossa tuoksuu persoonattomalta. Minä en ole täällä, entinen ei ole täällä – ja lapset eivät ole täällä. He eivät tuoksu täällä, eivät näy, eivätkä kuulu. On vain jääkaapin surina.

Vapaa-aika tuoksuu päivän polttavalta hakkuuaukiolta lähdön vieressä. Sitä on liikaa. Vapaa-aikaa. Ja toisaalta edelleen liian vähän – mutta se taas tarkoittaa, että näkee heitä, kaikkein rakkaimpia.

Jumpasta kotiin polkiessa.  Ei. Se on kämppä, luukku, majapaikka, katto ja seinät, korvike, säilytyslokero, asunto. Mikälie. Jumpasta sinne polkiessa märkä asfaltti rahisee puun lehtien kanssa pyöränkumeissa ja tuoksuu lehtimetsältä – raikkaan lehtiseltä puustolta. Kunnes sen rikkoo betonipölyn ummehtunut tuoksu, joka hukkuu tien äänien alle. Kiihdytän vauhtia.

Kotona tuoksuvat lasten sukat, lasten pipot ja lapaset joita ei ole vielä viety saunan vinttiin. Saappaat ja sandaalit sekamelskana. Ulkona tuoksuu vasta-ajettu ruoho, kun nyt oletetaan että jostain syystä olen ajanut sen, ja lehmänlanta kantautuu viereiseltä mäeltä. Kotona tuoksuvat halaukset ja suolaiset suukot. Pulla. Sitä on leivottava.

Tarkistan auton öljyt ja loppupäivän sormeni haisevat inhottavasti ja muistuttavat entisestä. Onneksi en ikinä ole pitänyt kyseisestä hajusta. Hampaiden välien ruokamöhnän hajusta olen myös päässyt eroon.

Eromme maistuu kitkerän, katkeralta, sapekkaalta vitutukselta, joka leijailee kohdatessamme. Ei siis tietoakaan ajatuksista, entä jos ja kuitenkin – ei helvetissä, ei todellakaan. Liikaa ja liian paljon, riittävästi loukkauksia ja petosta. Oli meillä tietenkin se sängyn ammottava puhumaton kuilu välissämme – ei joka ilta, mutta välillä suurena tyhjiönä se kuljetti meidät erilleen. Silti, siihen olisi saanut sillan, myös pysyvän niiden väliaikaisten rakennelmien tilalle. Ei enää – toinen nainen, toinen petos. Sen yli ei ole kulkemista.

Ero tuntuu märiltä kyyneliltä jotka sekoittuvat tyhjiin tuoksuihin. Erossa on kaipaus, jota puhelinpusut eivät ylitä, eivät puhelinhalitkaan. He ovat niin pieniä, niin pieniä, suloisia ääniä puhelimen kaiuttimessa – sen kaiken haluaisin sanoa, mutta puhelinkeskustelumme eivät ole vielä sillä tasolla. He kun ovat oikeastikin aika pieniä. Tyhjä syli täytetään iltaisin televisiolla, ettei sitä huomaisi ja tuntisi – niin pitkään, että uni tulee jo väkisin. Kohta. Kohta on minun vuoroni. Hupsutella, höpsötellä, nauraa, pelata – teen ihan mitä vain haluatte! Minulla on kaikki aikani tarjota. Kaikki tämän viikon työltä vapaat tunnit. Ja ehkä joku saldovapaakin.


Elän, elänkö tosiaan?

Elämä? Olemassa olemista olevinaan. Tyhjä kauhu tulee illalla tai auringonpaisteisella kadulla tyhjien ihmisten katseiden ohittaessa ...