sunnuntai 29. lokakuuta 2017

Pari pätkää

Miten sä olet viihtynyt?
Hyvin.
Kuin?
Täällä on mielenkiintoisempaa.

Missä täällä? Täällä, missä kerätään sosialismin rippeitä ja yritetään keittää niistä puuroa. Se puuro vaan tuntuu useasti palavan pohjaan tai muovautuvan epämääräiseksi klöntiksi, josta ei enää erota, mikä oli koko homman nimi. Suuntaa kun ei ole, niin umpikuja odottaa joka käännöksen ja kulman takana.

---

Pääni ympärillä on vanne, jota hissukseen kiristetään, välillä löyhätään, mutta vain hetkeksi hetkittäin. Rautaiset vihmat tunkeutuvat päänahkani läpi aivokuoreen kiinni ja painavat kasaan, lohkoja lomittain tiivistävät. Ohimoiden kohdalla vanteessa ovat piikit, jotka työntyvät suoraan sisään tavoitellen toistensa kohtaamista, lopullista kohtaamista.
Uni vihdoin saavu. Nukahdan.

---

Kuinka voisin katsoa siniselle taivaalle ja hymyillä, kun päässä kohisee. On kevät ja virrat jälleen vapautuvat, kolisten liikkeelle lähtevät ja lopulta solisten putoilevat pitkin rinteitä ja kumpareita. Kevättulva. Kevättulva. Valuu se jälleen valtoimenaan.
Kevättä rinnassa sanotaan. Ja minä yhdyn väitteeseen täysin rinnoin, jota kevät raskaana ja vetisenä maahan painaa. Paine kasvaa kasvamistaan, rutistaa ja riuhtoo. Musertavaa. Silti tuloksena kasvottomille kilahtaa ainoastaan kaino "ei saa".
Mitä ei saa? Mitään ei saa. On lopetettava, loputtava. Mutta kun vasta alkoi. Ei kevät sellaiseen suostu, että yhdessä päivässä ohi ja suora loikkaus kesän leppoisiin lomapäiviin.
Ei käy sanovat, vaikka on käytävä! Eivätkö ne näe, että tämä on liikaa! Eipä näytä kiinnostavan. On siis yritettävä elää läpi nämä sateiset keväthelteen päivät, lotistava lätäköissä ja pilattava näkönsä joka puolelta heijastelevan taivaspallon valossa, joka minua valaisemaan ei kykene kuin hetkittäin. Minä nimittäin tykkään kävellä keskellä virtaa, siellä sen syvimmissä syövereissä.
Silloin kun on pimeää, haluaa valoa. Nyt sitä riittää, mutta minussa kulkee harmaan kaihon kaikki värit. Janoan mustaan sameuteen, mullan ja tervan tuoksuun, sinne jonnekin savusaunan kiukaan uumeniin. Mutta minut on heitetty keskelle silattuja pintoja ja marmoria, korruptiota peittäviä kulisseja, joita meille tarjotaan.
Ja minulle jo riittää!

Niin monen ohi olen kävellyt

Niin monen ohi olen kävellyt,
jonka kanssa minun olisi kaiken järjen mukaan pitänyt olla varma,
haluta kuu taivaalta ja
kymmenen lasta, yhteinen aikuinen elämä

Ja nyt kun minun tosissaan pitäisi antaa olla, mennä ohi
ja kaikkea muuta kaiken järjen mukaan,
en sitä tee – koska tiedän
sen olevan mahdotonta
Olen tässä ja katson kuinka käy

sunnuntai 22. lokakuuta 2017

Jatkoon vai ei?

Tässä blogissa julkaisen vanhoja ja toivon mukaan myös uusia (eli innostun pitkästä aikaa kirjoittamaan) tekstejä: movelleja, tarinoita ja runoja.

Minua kiinnostaako, onko niistä mihinkään? Haluaako joku muukin niitä lukea? Mitä tekstejä tai runoja kannattaisi työstää eteenpäin, parannella ja muokata? Kerro mielipiteesi.

Kaikkia tekstejä saa kommentoida. Kiitos.

Uneton

ajatus on kipeä valo
yöllä tullessaan
pitää hereillä
huutava mieli
korvat kipeät ja ruvella
sanat, vihlovat mietteet
soljuen jonossa
kuiskivat
peiton alla pannumyssy
kohottaa asteita
järjestyksenvalvojat ovat läsnä
seuraavan vuoden ohjelma käsillä
yksityiskohtia myöten
kaikuu korvissa
stressivarvas tarinoi
ja kiristelee suonia
pimeyden rauhallinen lempeys
välkkyy edessä
ilkkuu luokseen pääsemätöntä
unen iloista
erheet, suunnitelmat, ongelmat
epävarmuus, arkuus, epäonnistuminen, sanottu, tehty
vatvonta
tajunta täynnä halpaa makkaraa
haisee pahalle
masentaa
onnekas nukahtaa

jo aamuun valkenevaan

Yöstä aamu

Iltatee sini-valkoisessa keittiössä, kiemuraisella sähköliedellä. Ruskea liesi, neljä levyä ja uuni – kaikki toimivat. Kiemuraisista levyistä tulee kuumetessaan punaisia, näet kuinka kuumat tosiaan. Emalipintainen iso teepannu yhdellä punaisella kiemuralla, vesi kohta kiehuukin. Kerran vesi kiehui koko yön yhdessä toisessa keittiössä, neljännessä kerroksessa, puoli vuotta sitten, nuppi suli kiinni, ja aamulla oli sankka savu keittiössä, mutta pannu oli pesun jälkeen toimiva. Vesi on haettu läheiseltä pumpulta, siellä on kuulemma vesi kraanavettä puhtaampaa, ainakin monet jonottavat siellä vuoroaan, niin nykyään mekin: minä ja Evy. Vaihto-opiskelijat, kohta kotejaan kohti, vielä kuukausi maassa. Kolmekymmentä iltaa teekupin ääressä, rupatella ja pelata korttia. Onkin jo aika. Andrei ei käynyt eilen, tuleekohan tänään, kuten niin monena keväisenä iltana. Me kolme, tee ja suklaa tai leipä, monta tuntia pienen pöydän ääressä keittiössä. Keittiön alla ei nuku bulgarialaista. Makuuhuoneessa ei voi hiiskuakaan yöllä, alakerran bulgarialainen herää, ottaa unilääkettä ja syyttää seuraavan päivän tokkurastaan meitä, tulee oven taakse kertomaan huonosta olostaan. Ollaan hipi hiljaa, ei sanota sanaakaan, jos televisiota katsotaan. Perjantai-ilta, taasen viikonloppu.
- Evy, otatko sä minkälaista teetä? Tai siis mitä hedelmäteetä sä otat?
Evy, saksalainen hedelmäteen ystävä, kerää kokoelmaa eri laatuja. Kauppojen kaikki laadut.
- Mä tuun kattoon, Evy sanoo makuuhuoneesta ja olohuoneesta, jossa kaksi sänkyä ja seinällä suunnaton Ukrainan kartta, sekä pienempi Euroopasta.
Mustaa mustempaa teetä omaan kuppiin, isoon ja ukrainalaiseen. Evy on kerännyt myös niitä, kaikilla kasakkakuvilla varustettuja usean desin teekuppeja ainoan ruoka- ja astiakaappimme päällä. Ukrainalaista limppua pöytään, tänään tuoreelta ostettua, kulmat ovat vielä rapeat.  


Kelloa kilisyttäen, oven takana, odotetusti, Andrei. Iso muovikassi kädessään astuu sisään. Takki eteiseen pois päältä. Kylpyhuoneen ja vessan ohi keittiöön muovimattoa.  
- Otatko teetä?
Kysymys on turha. Mitä muutakaan sitä tekisi?
- Joo.
- Mustaa vai muuta?
- Mustaa.
Kuppi lisää Andreille, mustaa teetä täyteen. Ohitan jääkaapissa olevat valkopilkkuiset makkarat, jotka ovat kyllä aika siedettäviä, jos jotain lihaa pitää kaapissa olla. Juustoa, suomalaista margariinia paikallisesta kaupasta ja avomaan kurkkuja torilta. Suklaata. Mitäköhän vielä? Kaikki pöytään, mitä vain suunnilleen syötävää löytyy. Meillä pitäis olla jotain keksejäkin. Ainakin jääkaappi täynnä suklaata, joka laatua. Suklaahiiri Evy hamstraa metrotunnelista babuskoilta levyjä.
- Tosson leipää, meillä on margariinia, kurkkua ja juustoa siihen päälle.
Paksuja siivuja sekalimppua, margariinia, juustoa ja hyviä kurkkuja. Mustaa teetä isosta kupista. Hämärtyvä ilta. Kuinkakohan monta näin vietettyä iltaa tähän kevääseen mahtuu, monta monta sen on oltava. Tuli ikävä, kun Andreita ei eilen näkyny.


- Ette kyllä arvaa, mitä mulle kävi, ja mistä tuun, Andrei aloittaa.
- Kerro, kerro, minä ja Evy aikalailla yhteen ääneen. Kaadetaan lisää vettä Andrein teekuppiin, auttamaan jutun kerrontaa.
- Mä olin toissa päivänä auttamassa mun tätiä remontissa, sain siitä vähän rahaa. Tein hommia sinne aika myöhään iltaan. Tädillä oli sellane pikkunen telkkari, jota se ei käyttänyt, niin mä kysyin jos sen sais. Ja täti anto sen. Oli tosiaan aika myöhä, kun mä lähdin se telkkari kainalossa tänne asuntolalle, ja kun kävellen matka kävi niin älyttömän hitaasti, että ajattelin etten ehdi ennen kahtatoista takaisin ku ovet suljetaan. Pistin sitten juoksuksi. Painelin siellä pimeässä katuja pitkin telkkari kainalossa. Ei siinä mitään, mutta kun matkanvarrelle sattu miliisejä. Ne tietty heti aatteli, että mä oon pölliny sen telkkarin jostai ja pakenen nyt juosten sieltä rikospaikalta. Ne pysäytti ja rupes kyseleen papereita ja muuta. Eikä mulla tietty mitään papereita mukana ollu! Joten ei ne muuta, ku veivät putkaan. Mä makasin siellä putkassa laverilla. Ehkä mä näin unta, mutta enemmän ne oli sellasia halluja. Mä näin jonkun naisen, joka oli niinku kuolema ja se tarjos mulle tupakkaa, enkä mä ees polta. Siihen liitty jotain juttuja, mutta nyt ne tuntuu niin kaukaisilta ja vaikeilta saada ulos ajatuksista, miten kaikki tarkkaan meni. Ne hallut tai unet kun oli sellaisia hiukan epäselviä, niinkun soljuvia ja enemmän pään sisällä ja tunteilla tapahtuvia. Ja niin todentuntuisia. Siellä mä makasin ja seurasin mielenkiinnolla showta. Seuraavana päivänä illansuussa mut päästettiin pois telkkareineni, ja tulinkin suoraan teille. Tossa muovikassissa on se telkkari.
- Aika juttu. Vaikee tohon on oikeen mitään sanoa. Ikinä en oo ite putkassa ollu.
Andreista ei aina tiedä, vetääkö se välistä vai puhuuko ihan totta, liioittelee aika varmasti aina jotain. Sillä on sellainen pilke silmäkulmassa, että on hauskaa katsoa kuinka paljon ihmiset uskoo. Evyn synttäreillä viime syksynä se kertoi jotain ihan päätöntä kannabiskokeilua, joka oli jo aika lailla yliampuva halluineen. Olenhan mäki kokeillut, eikä mitään sellaista. Vaikka ei sitä tiedä, miten eri ihmisiin mitkä aineet vaikuttaa. Mitä tähänkin juttuun sanoisi.


- Otatko lisää teetä?
- Joo, kiitos. Mitäs teille?
Vesi pitää kiehauttaa uudestaan, että voi kaataa kuppiin. Emalipannussa on vettä pari litraa. Pohjanmaan kautta ei pitäisi kait käyttää, sinne laskeutuvat kaikki jäämät. Ruskea liesi näyttäköön nopeutensa.
- Eihän tässä muuta, ku koulussa käyty, tehty kotitehtäviä ym. Ens viikolla kun on kokeita.
- VV:n keikalle ostettiin liput, ne soittaa Kiovan päivänä Politeknisellä yliopistolla. Evy jatkaa.
- Ens viikolla on kanssa sellainen suomalais-ukrainalainen Kalevala konferenssi, torstaina ja perjantaina. Sinne tulee joku Tampereelta. Se tulee asumaan tänne, kun tulee meiän yliopiston vieraana. Mun kait pitäis olla sille ainakin vähän oppaana, Bekh kysykin jo.


Evy konkkaa jääkaapille, valitsee sieltä jonkun suklaalevyn. Nythän melkein kaikki voidaan syödä, kun on enää pari viikkoa, kun mennään Krimille ja sen jälkeen Kiovassa ei melkein ollenkaan.
- Miltä jalka tuntuu? Andrei kysyy Evyltä.
Mä kaadan pannusta lisää vettä kaikkiin kuppeihin. Emalipannun sisustaa ei parane tarkkailla, eikä veden pinnalla kupissa häilyvää ja soljuvaa jotain, joka näyttää öljyltä veden pinnalla tai joltain sellaiselta. Teetä sekaan tummentamaan näkymät.
- On se vähän arka, varon sitä. Mutta ei se sillai kipeä ole.
Evy tipahti Voiton päivänä sellaisesta liaanisysteemistä, missä piti roikkua rinteen yllä, nilkka meni. Viikko sitten perjantaina otettiin kipsi Andrein kanssa pois. Onneksi ei ole enää kipsiä, kun viime viikolla saapui Evyn saksalainen ystävä, joka ei puhu kun sanan venäjää ja englantia, ei sen kanssa voi kommunikoida ja mun piti hoitaa sille katto pään päälle, hoitaa rekisteröintejä ym., kun Evy ei voinut lähteä kotoa…  Nyt saa Evy opastaa.
- Aika hyvin sä kyllä maanantain bileissä pompit.
- Mahtavaa, ettei teillä pojilla ole enää yhtään tenttiä. Vaikka onhan sitten sitä lopputyön tekemistä riittämiin, mutta aspirantura tenttien osalta ohi.
- En mä tiedä, tulenko mä tekemään sitä työtä, kun ei kauheasti innosta, että jaksais paneutua. Ei musta matemaatikkoa tule. Vois mieluummin etsiä jonkun järkevän työn.
Mä autoinkin Andreita kääntämään sen ansioluetteloa englanniksi työn hakua varten. Siihen kyllä vähän lisäiltiin, ei kuulemma kukaan tarkista ja että niin sitä pitääkin.
- Oli kyllä tosi kivaa, kun oli musiikkia ja sai vähän tanssia, vaikkei kauheesti jaksanut.
- Bake piti kyllä viinan virtaamisesta huolen nostamalla maljoja vähän väliä.
Ai niin, Bake myös laittoi mut ja Andrein ottaa maljat käsikynkässä ja suutelemaan päälle. Andrei olikin sen koko illan jotenkin outo, tai en tiedä. Jotenkin tuntui, että.. Ei. Ja Bake helvetti sillo yhtenä iltana saattoi pakolla mut tälle puolelle ja puhui teatteriin menosta ja muusta. No ei kyllä. Ja Vitja aiemmin jotain halusi, ajatteli. Ja kaikki tietää, että mulla on poikaystävä, ne tuntee sen. Bake ei kyllä taida, mutta kaikki muut melkein ainakin. Jättäisivät rauhaan. Mulla tarvitsisi olla täällä se mies pitämässä huolta. Ja kaikki olisi hyvin, eikä kukaan mitään ikävää yrittäisi, haluaisi, eikä kenellekään tarvitsisi sanoa, että ei, ei tarvitsisi torjua, kun näkisivät todellisen tilanteen.


- Vitjan ja Juran parvekkeella oli maanantaina kyllä mieletön myrsky, kuin merellä tai jossain kallion kielekkeellä.
- Onhan niiden parvekekin melkein ylimmässä. Tuulella on aika vapaa pääsy tässä ympärillä, pitkin tota pusikkoa.
- Tiistaina olikin sitten taas aika vääntäytyminen tunneille ajoissa. No viimeset viikot, niin jaksaa.
- Me ollaan yritetty saada jotain majapaikka viikoksi yhteen paikkaan Krimillä. Näillä näkymin mennään sellaseen pikkukylään sinne vuorille ku Sokolinoe viikoksi turbazaan.
- Sieltä menee tie vuorilta alas Jaltalle.
- Sinne vuorille olisi kyllä hienoa mennä vaeltamaan, voitais joskus mennä yhdessä. Siellä on vaan kaikki kartat melkein salaisia, kun on sitä sotilasaluetta siellä. Sellainen olisi oikea loma, teltta mukana ja patikoiden vuoria pitkin.
- Olishan se hienoa, mutta ei oikein tähän hätään toimi. Ja me mennään Uwen kanssa, sen saksalaisen.
- Mitä te ootte suunnitellu?
- Ensin mennään Sevastopoliin. Kun me oltiin Irman kanssa tammikuussa Krimillä [mä menin silloin Suomeen muutamaksi viikoksi], niin me tutustuttiin siellä Forosissa siihen Paveliin, joka kuskas meitä sillo. Niin me mennään Sevastopolissa sen tuttavien luokse pariksi yöksi. Sieltä sitten viikoksi sinne Sokolinoeen, jonka jälkeen viideksi päiväksi rannikolle jonnekin, Forosiin varmaan.
- Mä olen yrittänyt soittaa tosi moniin sellasiin vuokrataan taloa ym. ilmoituksiin, jotka joko on varattuja tai kukaan ei vastaa. Jälkimmäinen vaihtoehto on yleisempi. Kai toi Sokolinoe on ihan ok., meillä pitäis olla siellä sellanen pikkumökki tai pari huonetta. Tosi halpa kylläkin. No ei oo sesonkikaan vielä kesäkuussa.


- Otatko vielä teetä?
- Sopii. Voisin ottaa jonkun hedelmäteen.
Tietenkin Andreille sopii. Levy päälle jälleen.
- Sä juot kyllä aikalailla teetä.
- No se on aika pitkälti sellainen tapa, että kun kysytään haluaako lisää teetä, niin samalla kutsutaan jäämään vielä ja ottamalla teetä mä vastaan myönteisesti siihen kutsuun, että jään mielelläni vielä istumaan.
Aika hyvä juttu. Niinhän se menee. Enhän mä muuten tarjoais paitsi kun haluan, että toinen istuu vielä, ettei toinen lähde. Niin se oli sillon Simonilla. Se tarjos ja tarjos teetä monta tuntia ja minähän join, kun en halunnut lähteä, kun ajattelin että nyt tai ei koskaan.
- Mitä Simonille kuuluu?, Andrei tietenkin kysyy.
- Se soitti keskiviikkona. Kävin Maria-Josen ja Gillermon luona. Simonilla on koko kesäkuu tenttejä, ja kun kaikki on tehty, niin se valmistuu. Siis joskus heinäkuun heti alussa tai jotain. Se on jossain töissä, hankkii rahaa interrailia varten.
- Sano terveisiä, kun puhutte taas.
- Joo, tietty.
Kasvotusten, jos kerrankin voisi. Kaikki kysyy, kyselee. Tietenkin ystävät kyselevät ystävän perään. Välillä vaan ei jaksaisi vastata. Että siellä se tenttii ja tekee töitä, töitä, töitä. Ja minä täällä istun ja juon teetä, nukun sen yöpaita päällä ja nuuhkin partaveden jämiä. Niin epäreilua. Epäreilua, että Simon on siellä ja minä olen täällä, eikä yhdessä.


Leipää ei ole kauheasti pöydällä jäljellä. Jotain tarvitsisi jättää aamuksi säästöön. Yö pimenee.
- Onko teillä nälkä? Meillä olis nuudeleita, voisin laittaa, jos haluatte.
- Kai se kokemuksesta käy, Andrei sanoo, eikä Evykään pane pahakseen.
Valvominen vaatii ruokaa. Pikaruokaa. Vettä kattilaan suodattimen läpi ja kiekura kuumenemaan. Onneksi tännekin tuodaan tätä samaa nuudeliruokaa. Nuudelit pelastaa vatsan kuin vatsan. Ainakin täyttää hetkeksi.
- Onko Irmaa näkyny?
- Ei sen jälkeen, kun törmäsin siihen Uwen kanssa ja se kävi sitten meillä. Ivan missas sen taas. Me kun luultiin, että Ivan oli vielä Pietarissa. Sehän kävi meillä sillo viikko sitten. Onneksi se tulee aina Evyä kattomaan, kun haluaa harjoittaa saksaansa. Ja onneksi Evy oli kotona. Mulla kun ei ole sen kanssa oikeen puhuttavaa.
- No ei mullakaan. Me vaan istutaan ja puhutaan jostain, ei oikein mistään. Ivan nostaa vähän ihoa kanalihalle.
- Se on kyllä aika pelottava, kun se puhuu siitä saksalaisuudestaan ja kuinka ukrainalaiset on roskakansa ym.
- Ivan kun pääsisi valtaan, niin se olisi varmasti aika diktaattori.
- Mun on kyllä myös vaikee kuulla ja ymmärtää mitä se sanoo venäjäksi, että se häiritsee vähän. Ja semmoinen aika luihun näköinen, pieni mies.
- Eiks se ollu siellä Pietarissa, kun se haluaa luterilaiseksi papiksi ja siellä on joku koulu, ja kun Saksaan se ei pääse sellaseen kouluun tai jotain.
- Joo, se on kanssa aika ihme juttu. Että se haluaa just luterilaiseksi papiksi.
- Nää nuudelit alkaa olla valmiita. Mä heitän vaan mausteita. Toivottavasti ei oo liian tulista. Mulla kun on tapan laittaa aikalailla.
Lautaselliset nuudeleita kaikille. Ukrainalaiset posliinilautaset CUMista. Moskovassa GUM, Kiovassa CUM. CUM GUM.
- Oh! On tää kyllä aika tulista.
- Ei ollu ihan tarkoitus.
- Olisko sitä leipää tai jotain?
- Ota siitä ihan vapaasti.
- Kevyt yöpala. Vatsalle ehkä kyllä ei.
- Niin, Ukraina esimerkiksi tarvitsisi diktaattorin. Se voisi tehdä oikeita reformeja ja kehittää lait demokraattiselle valtiolle tarpeellisiksi. Diktaattori on tarpeen valtiolle tällaisessa tilanteessa. Kun mikään puolue ei saa aloitteitaan läpi ja kommunistit kumoaa lakiehdotukset parlamentissa, niin mitään ei tapahdu. Diktaattori voisi päättää ja viedä asioita eteenpäin. Ja sitten kun reformit olisi tehty, demokraattinen järjestelmä tulisi kehiin.
- No sen pitäisi olla hyvä diktaattori. Ja luovuttaisiko se todella omaehtoisesti valtansa, kun olisi aika ja antaisi sen demokraattiselle systeemille, jonka se olis luonu valtakaudellaan? Ei kuulosta kauhean uskottavalta.
- Sehän voisi olla sovittuna. Ylipäätään tarvitaan vahva johtaja. Ja diktatuuri on hyvä joissain puolin ja tässä tilanteessa. Eniten juuri siinä, että asioita kyetään edistämään.
- Jossain määrin tossa on järkeä, mutta en mä usko että kukaan diktaattori luopuisi vallastaan oma ehtoisesti.
- Kyllä se on mahdollista. Kun valtio olisi valmis, niin se annettaisiin eteenpäin.
- Niin, sä Andrei voisit olla Ukrainan valtiaana ja Ivan Venäjän tai Saksan, sitten voisitte olla napit vastakkain. Siinä olisikin tulevaisuuskuvaa.


- Huomenna voitaisiin mennä puistoon, Evy laukaisee.
- Taas kuoli etana.
- Eiks me olla sanottu, ettei pidä laukoa varomattomia.
- Ajattele nyt niitä etanoita. Tänäkin iltana, vaikka kuinka monta varomatonta lausetta – ainakin kymmenen etanaa kuollu jossain.
- Mä en tajuu.
Pilke silmissä. Mulla ja Andreilla. Evy ei pysy kärryillä.
- Sun Evy, pitäisi kuunnella sun vanhempaa – Ryhstaa.
- Niin sinun pitäisi kuunnella meitä – Ryshtaa. Koska se me olemme yhdessä – yksi. Me ollaan sun, Dvedu vanhempi – Ryshta.
- Ja vanhempaan sattuu etanoiden tahaton tappaminen.
- Kuuntele sanojasi ja varo.
- Enhän mä ku…
Tää alkoi viime sunnuntaina. Oltiinkohan me nukuttu vähän edeltävänä yönä tai jotain. Mutta silloin sunnuntaina lounasaikaan mun ja Andrein jutut meni ihan mieletöntä rataa. Tämä oli yks tulos. Evy kun oikeasti laukoo välillä, tai aika useinkin, ajattelematta loppuun asioita. Niin etanahan sellaisesta kuolee. En mä muista kaikkea muuta. Dvedu ja etanat jäi päälle. Ja hauskaa on, kun Evy ei pysy yhtään kärryillä. Ei me millään pahalla, se luulee, että kiusataan, eikä se ole sitä. Tämä on vaan tällaista mielikuvituspeliä, jossa ei ole päätä eikä häntää. Evy ei heitä omaansa soppaan.
- Mä taidan mennä nukkumaan. Evy sanoo kolmen aikaan.
- Me vielä istutaan. Hyvää yötä!
- Hyvää yötä!


Minä ja Andrei jatkettiin jauhamista. Joskus tosiaan tuntuu, että meillä menee ajatusmaailma tosi yhteen, että ollaan samalla aallonpituudella, mutta sitten välillä se ei tajuu mua ollenkaan, kuten mun rehujen syöntiä. Sillon oli kyllä hieno yö. Aurinko nousi hiljallee sieltä sotilasakatemian takaa ja vaaleenpunasuus oli kaikkialla. Sinä yönä minä halusin sitä miestä.

Aamulla yheksän aikaan tuli Vitja ja se oli aika hämmentävää selittää sille, että Andrei on ollu meillä koko yön juttelemassa mun kanssa, koska Vitja oli musta niihin aikoihin kiinnostunu, mutta mä olin joutunu sen torjuun, koska mun rakkaus oli muualla. Se nyt kuitenki tuli tietty just sillon, vaikka olihan se odotettavissa, koska oli lauantai  ja se siis tuli hakeen mua pelaan. Ja tietty mä menin. Join mehua ja menin. Andrei tuli kans. Päiväunet oli kyllä sitte myöhemmin pakko ottaa.

lauantai 21. lokakuuta 2017

Ukraina

Leonid Kuchma
Taras Shevchenko
Ivan Franko
Bohdan Hmel’nytskij

Oksensin Ukrainan ulos. Porsliinipyttyyn. Keltaisten kamalien tapettien ympäröimänä istuin vessakopin lattialla. Yksi hryvnia taskussa. Yksi olut.

Vielä kotona

Tämä kirjoitelma on ollut mukana osana, lukuna, pidempiä suunnitelmia, mutta voisi toimia yksinään. Voisiko?

---

Astun ulos. Minua tulee vastaan syksyinen tuulenvire, joka on livahtanut umpikorttelimme pihalle. Se värisyttelee lehtiä ja nostaa lyhyitä hiuksiani ilmaan.

Kotona vedin vain nopeasti hameen ja paidan yöpaitani päälle. On aina niin vaikea saada itsensä alas parveltä lämpimän peiton alta, aina yhtä ikävää huomata jo nukkumaan mentyään tarvetta ulkohuussissa käyntiin. Avaan huussin rempallaan olevan oven ja laitan katkaisijasta valon päälle. Nousen epäsymmetriset ja kapeat portaat ylös, menen vakio koppiini – siellä on aina vessapaperia, niin myös nyt. Hämärässä huussissa katselen vanhaa lehtiartikkelia Miami Beachin lomanvietosta. Kuvissa turistit kelluvat uima-altailla ja huristelevat vesiskoottereilla. Talvella on mukavampi käydä huussissa kuin yhteisessä vesivessassamme nurkan portaikossa. Huussissa on styroksit istuimina, vesivessan muoviistuin jäätää pyllyä pakkaskeleillä – portaikossa ei ole lämmitystä. Taiteilen itseni alas huussin ”pankolta” ja sammutan vasemmalla kädelläni valon. Huussin ulkoseinässä ja yhdessä talon portaikkoulokkeen seinässä olevat lamput valaisevat pihaa. Kuudentoista ja seitsemäntoista portaikon ulko-oven yläpuolella oleva lamppu on taas pois päältä. Se on laitettava joka ilta erikseen päälle käytävässä olevasta katkaisijasta, usein se tulee sammutettua portaikon valon ohella. Jään hetkeksi keskelle pihaa tuulen heiluteltavaksi. Syksy tuoksuu yhä vahvempana. Pää sisääntulon yksi vaahterista menetti suuren oksan, puolet itsestään, toissapäivän myrskyssä, loppu on varmaan kaadettava, ettei se tee tuhoa seuraavassa.


Syksy on kauniin kaihoisa. Keltapunaruskeat lehdet leijailevat maahan ja juoksevat edelläni voimenevassa tuulessa. On yhä lämmintä. Voin hyvin panna maaten pihan lavalle ja olla siinä tovin ja toisen. Minulla on ollut koko päivän kaihoisa olo. Aivan kuin hyvästelisin sitä kaikkea, joka on nyt. Aivan kuin olisin matkaamassa maailman ääriin. Enkä ole. Ehkä vain syksy herättää vanhoja tunteita. Ja tiedän, ettei tämä ole sitäkään. Toissapäivän väenkokouksessa sivuttiin pitkästä aikaa korttelin kaavoitustilannetta, tai siis kaavan oikeuskäsittelytilannetta, ja tietoa ajasta, jonka vielä voimme täällä asua. Olen välillä viime vuoden aikana sivunnut ajatuksissani sitä hetkeä, aikaa, kun täältä on muutettava. En halua pohtia sitä pitkään, koska se herättää minussa levottomia tunteita. Se tulevaisuus on jotenkin pelottava, tulevaisuus, jossa ei ole Annikkia. Tulevaisuus, joka on yksinäinen ja kylmä, joka tapahtuu tämän pihan ulkopuolisessa maailmassa. Olen antautunut kylämme turvaverkon varaan, ja pelkään, että ulkopuolella olen yksin. Vaikka tiedän, ettei Annikki ole ainoa turvaverkkoni, sen menettäminen hirvittää eniten. Annikilla unelmilla on koti ja tuki. Täällä on helppo rakentaa mieleistään elämää, ja kuitenkaan sitä ei voi rakentaa Annikin varaan, tähän tukee luottaen – tämä on niin väliaikaista ja kestoltaan epävarmaa aikaa. Ehkä asumme vielä vuoden, ehkä toisen. Ehkä valitustie vie korkeimpaan hallinto-oikeuteen, ehkä ei. Ehkä kortteli myydään ensi vuonna, ehkä joskus myöhemmin.

Olemme nyt. Tulevaisuus, elämä Annikin ulkopuolella on häilyvän epävarmaa, pimeää, pelottavaakin. En tiedä, minne menen. Enkä oikein halua ajatella sitä. Annikin turvaverkko on kuin äidin turvallinen syli, ja sen jättäminen on hyppy suureen tuntemattomaan, kylmään ulkomaailmaan. Annikilta lähteminen on suurempi asia kuin lapsuudenkodista muuttaminen, sieltä joka tapauksessa lähdetään omasta tahdosta. Meiltä riistetään kotimme, henkinen kotimme. Meidät lähetetään, irtisanotaan ulos elämästämme, perheemme hajotetaan pois kauas pois. Annikki on täällä. Voimme sen viedä vain mielissämme, sitä ei ole missään ulkopuolella. Siellä ovat tuntemattomat naapurit, kylmät porraskäytävät ja kodit, jotka päättyvät kynnykseen.

Ja silti olen elänyt tuolla ulkomaailmassa, itsekkyyden ja itsenäisyyden valtakunnassa. Olen elänyt kerrostalossa tuntematta naapureitani, olen elänyt itsekseni yksiössäni. Se oli helppoa, koska en ollut asunut Annikilla. Nyt olen, kauemmin kuin muissa kodeissa lapsuuden kotini jälkeen. Asia on hiukan sama kuin seurustelusuhteeseen tottuminen. Elät itseksesi itsenäisesti tyytyväisenä, kunnes haksahdat liittymään toiseen ihmiseen, jonka jälkeen yksin eläminen ja itsenäisyys ovat vaikeita, hiljaisia ja vieraita elementtejä, joihin palaaminen on vaikeaa, vaikeampaa kuin toiseen ihmiseen tottuminen. Itsenäisenä eläminen, vaikkakin kommuunissa, oli helppoa kun ei ollut asunut Annikilla. Tästä lämmöstä, hyvästä olosta, tuen ilmapiiristä ja rakkauden olotilasta lähteminen on hyppy kylmään veteen. Se on perheen hajoaminen.

Minne minä täältä menen. Minne minä voin mennä. Minne minä kykenen. Kuka olen, mitä haluan, miten. Annikilla kysymykset ovat helppoja, niihin on aikaa etsiä vastauksia. Voin rentoutua ja olla ja olla. Ei tarvitse tietää. Vaikka eihän sitä muutenkaan. Pelkään niin menettäväni kaiken. Vaikka eivät ihmiset niin vain katoa. Kaikki on vaan erilaista, eri tavoin toteutettava, tuolla ulkona.

Ehkä lähtisin joskus Annikilta toisaalle asumaan, pois kaupungista – mutta silloin lähtisin tieten tahtoen. Nyt lähden vastentahdoin ja liian aikaisin. En ole valmis. Asumme epätietoisuudessa vuoden, toisenkin ehkä. Tämä voi olla viimeinen syksy. En halua sen olevan. Ja silti, en kartoita aktiivisesti mahdollisuuksia, jotka mahdollistaisivat jäämisemme, korttelin korjaamisen meille. En uskalla etsiä. En halua pettyä.

Pelottaa niin ajatus elämisestä tuolla itsenäisessä ulkomaailmassa, pelottaa hyppäys tuntemattomaan, vieraaseen maailmaan. Vielä kuitenkin elän täällä turvallisella sisäpihalla ja nuuhkin syksyä vaahteroissamme. Pilvet peittävät taivaan ja lintuparvi kaartaa pihan yli. Minä olen vielä kesän parhaissa hetkissä – piha täynnä väkeä aistimassa Annikin tunnelmaa ja henkeä. Olen niin onnellinen, onnekas. Minulla on koti. Ja iso perhe.

Vielä minä olen täällä ja hypähtelen kahden- ja kolmentoista ovesta sisään portaisiin. Vihreäsinisestä taustavärityksestä nousevat esiin vaaleanpunaiset ovet. Avaan niistä kolmentoista ja astun tyytyväisenä sisään. Minulla on kiire takaisin nukkumaan. Haluan päättää viime päivät ahkerasti lukemani kirjan; Vikram Sethin Rakkauden musiikki. Olen viipynyt tänään sen kepeillä sävelmillä, kulkenut puoliunessa Hämeenkatu pitkin ja istunut omissa ajatuksissani Coffee housessa. Voin uppoutua siihen ja unohtaa epämääräisen ja levottomuutta herättävän tulevaisuuden jossakin turvallisen kylämme ulkopuolella. Vielä olen täällä parvellani vihreässä huoneessani. Vielä olen kotona.

keskiviikko 18. lokakuuta 2017

Elämä on hiljaa

Tässä yksi vanha runo, päivätty 26.11.2000. Tämä ollut mukana osallistuessani kirjoituskilpailuun, jonne lähetin nipun runoja. Latasin tämän runon yhdelle sivustolle, jonne sai laittaa tekstejään muiden kommentoitavaksi. Mitä olette mieltä, onko runosta mihinkään? Jatkotyöstöön vai ei?

---

Elämä on hiljaa


elämä on hiljaa, kun katson sitä silmiin
minua naurattaa, hymyilen
iloinen aurinko taivaalla
sanoo minulle
tule


mutta minne?
menisin kyllä, lähtisin heti
juoksisin puroa pitkin
aurinkoon olisi
lämmin tie
pitkä ja avara maa edessäni
huudan ja kiljun
haluan nyt heti kaikkeuteen
hukuttautua mereen
sen syvyyksiin
käpertyä syksyn lehtiin nukkumaan
lentää metsän puiden lomassa


missä on se maailma?
jossa on puhdasta
linnut laulaa ja lapset nauraa
pienet, kimaltelevat, kiemurtelevat ötökät
kääpä kannossa, lahossa rungossa
sikin sokin on joku heittänyt kaikki haavat ja koivut
vihreä verho kasvoillani


onko se taivas sininen?
joka avautuu pohjoisnavan päällä
sieltä puhaltaa kylmä tuuli sisään
sulkekaa, vetää, varpaita paleltaa
en haluaisi vilustua


kuka sen sanoi?
että ilma lämpeni
ettei lunta tulekaan
minulla oli jo paikka valittuna
lumilinnalle, suurelle ja valtavalle
halusin kutsua sinne kaikki ystävät
ja viettää juhlia


minkä värinen vesi on?
Araljärvessä, joka on suuri
ja kuollut
en haluaisi uida siellä
enkä Dneprillä
joku sanoi että Tonavassakaan se
ei kannata


minne katoavat?
ötökät, elukat, linnut ja hyönteiset
joita ei vielä löydetty
pienet eliöt meren pinnalla
delfiinit kiittävät kaloista


minne tulisin?
kun kaikki katoaa
maa hajoaa jalkojen alla
muuttuu muodottomaksi möykyksi
kuolleeksi köntiksi
jokin joka oli kaikkea
mitä toivoa saattoi
ei ole enää kuin aukko taivaassa


minne maailma katosi?
ei sitä vielä kysytä
kysyjät vasta syntyvät

Elän, elänkö tosiaan?

Elämä? Olemassa olemista olevinaan. Tyhjä kauhu tulee illalla tai auringonpaisteisella kadulla tyhjien ihmisten katseiden ohittaessa ...