Sattuman sanelema

Epätodennäköistä
Epäilyttävää
Ehdottomasti

Miksi juuri nyt?
Juuri nyt
kun se ajatus ehti käymään mielessäni
Kiinnostava
Aika kiva

Ihan turha ajatus ylipäätään
Varsinkin kun olet ulottumattomissa
Ajatus vain pitkän kuivan kauden epätoivoinen yritys herätellä minut arkijunasta
Sinä vain satuit siihen viereen istumaan
siinä palaverissa
Ja siinä se oli myös
Se hetken viivähtänyt ajatus
Ja siihen se olisi jäänyt
Unohtunut ajan virtaan

Mutta
Sattuma
Ja toinenkin iski meidät samoille poluille
seuraavina peräkkäisinä päivinä
Ajatus pääsi itämään
Toivottavasti vain hetkeksi
Uskon vain hetkeksi
Luotan

Tänään ei kohdattu
Hyvä, niin karistan
Kutsun ajan virran viemään turhat mietteet hiekkaan haudattaviksi

Otollisia edelleen
Odottelen

Matkaan lähtö

Olen pysähtynyt. Onnellisesti pysähtynyt. Ja kuitenkin. Valokuva-albumin kuvissa on joku toinen, se matkaava, menevä, kokeva henkilö, joka ehkä olen, olin. Olen pysähtynyt, pieneen pirttiin piltin kanssa. Onnellisesti pysähtynyt. Ja silti. Jonnekin, jonnekin – menisin niin mielelläni jonnekin.

Jo matkan odotus on huikeaa, siis se viimeinen hetki ennen kuin matka alkaa, kun juna hidastaa laiturille ja tuivertaa turhat mennessään. Se hidastaa hidastaa, pysähtyy, etsit oman vaunusi ja astut sisään – et kliiniseen siniseen suomalaiseen junaan, vaan menneeseen maailmaan, jota hallitsevat vaunusi konduktöörit tai vaunuhoitajat, matkaan saattajat, miksi heitä suomeksi edes sanoisi. Makuuvaunussasi saattaa olla mielenkiintoista seuraa, tai seuraa kun seuraa, mutta saatat olla yksinkin. Sinulla on evääsi, passisi, lippusi, tavarasi. Matkan teolta odottaa soveliasta kolinaa ja heiluntaa, mikä tärkeintä tasaista liikettä jonnekin, minne milloinkin. Eikä sen väliä, kunhan on menemisen tuntua. Hätä tapauksessa junamatka Tampereelta Helsinkiin riittää, kunhan saat laiturilla sisääsi sen matkanteon tunnelman ja odotuksen junan hidastaessa laiturille. Upea kesäinen keli auttaa asiaa.

Siinähän se on. Minun junani, minun vaununi ja paikkani, hetkellinen paikkani tässä liikkuvassa maailmankaikkeudessa, tungettelevien, hiljaisten tai mukavien kumppanien joukossa.. Ja mikä parasta, juna liikkuu jo. Se liikkuu ja kuljettaa minut todellisesta ajasta ajattomaan. Aika pyörtää sanansa, pyörähtää paikallaan ja antaa vapauden olla olematta, tehdä tekemättä, ihmetellä ja ihastella. Avaan matkapäiväkirjani, katselen hissukseen ikkunasta ulos, kirjoitan välillä ajatuksen, enimmäkseen vain tuijotan vaihtuvaa maisemaa kynä suupielen tuntumassa vaipuneena joihinkin kuvitelmiin, tunnelmiin ja unelmiin. Olen matkalla. Ehkä mikään muu ei tunnu yhtä hyvältä kuin olla matkalla. Eli ei missään.

Pixabay, Creative Commons

Tässä, täällä osana ääretöntä

Se tunne, läsnäolo, tässä olo
saapuu joskus ja äkkiarvaamatta
Minä olen tässä
tämän pallon kamaralla
jonka kaareutuvaa kupua pitkin kuljen
kiitäen avaruuden halki

Se tunne
Oma pienuuteni keskellä tätä kaikkea
ääretöntä
rajatonta
tähtien valtamerta

Se tunne
ei kulje mukana arkielämässä
päivittäisissä askareissa
Se unohtuu kaiken keskellä
ruuhkavuosien kiireissä

Kunnes on siinä
heijastumana puiden taakse katoavan
kauniin upean
täysikuun valoa

Kieppuva hunajainen

Auringon kalpeneva kajo viipyilee lasisissa kynttiläkupeissa

Aamuun on puoli vuorokautta

Puoli vuosisataa kasvihuoneeseen

Lusikasta kieppuva hunaja leijuu pohjalle

Kädet kohmeesta helpottuneina lepäävät kupin uomilla

Ikkunalautaan liitävä viima kilisyttää tuulikellolla

Talven nipisteleviä sointuja toistellen

Karmien välistä kirpeä pakkanen kiristää otettaan

Viiltää niskasta syvemmälle

Takareiden vaivan viileässä saapuva särky

Villasukkien jäljet lattialla, liian suuret silmukat

Pipon tupsu ja huivin hapsut

Vain teryleeni toppatakki on eteisen puolella

Keittiön lämmittäminen päivänpaisteella ei tuota tulosta

Eivätkä adventtikynttilän asteet tee eroa

Leikittelevän liekin ilo polttaa vain koskettaessa

Sähköpatterin säikeissä palaisivat periaatteet

Ja puuliiterissä väsyneet jätelaudat pitkällään paisuvat kosteudessa

Sankarisahaa odotellessa on uuneissa poltettu jämiä

Viimeiset viritettyinä kattilapattereita varten hellassa

Ehkä huomenna on oikea päivä ja jäsenissä virtaa

Odottaessa käsien alla yrttitee

Ikkunalla kynttilän valo vetää varjoja perässään

Pampusta

Siis en mäkää kaikkee kestä! 18 vuotta ja mihin on tultu. Mä en kestä enää
kattoo sitä touhuu. En mä tajuu kuin se kehtaa. Vittu!

Kyllähän mä tiiän et se tykkää kattoo. Istuu siinä ja seuraa vierestä. Nykyää se
on vaa alkanu esittää marttyyrin oireita. Ei puhu, ei vastaa puhelimeen, ku mä
oon muualla, ei suostu lähtee ulos. Siis yksinkertasesti se ei nykyää tee mitää.
Ja toi touhu käy kyrsii. Esittää loukkaantunutta ja leikkii mykkäkoulua vähän
väliä. Me ollaan sentää oltu yhessä 18 vuotta.

Luulis, että näistä jutuista voitais puhua, mutta ku siltä kysyy, nii mikää ei
oo vikana. Tajutonta. Mua on ruvennu riipoo kaikki sen eleetki nykyää, ihan
tosta sen lapsellisesta käytöksestä johtuen, jotenki kaikki huonot puolet on
noussu pintaan. Kuten sen surkee vaatemaku, ei siis mitää tajuu. En mä ees
tajuu, mistä se löytää sellasii vaatteita. Luulis, ettei mikää kauppa kehtais
niitä hyllyssänsä pitää.

Me ollaa sovittu, että meillä on vapaa suhde. Molemmilla on niiku oma elämänsä.
Eihä tässä niiku toistemme takii anneta elämän mennä sivu suun. Must on vaa
alkanu tuntuu, ettei tää ratkasu ookkaa sen mielestä enää okei. No ehkä sen
takii, että mulla ny on ollu jonku verra vientii, mutta se tuntuu hautautuneen
sängyn pohjalle 24h. Ei sitä saa ees kauppaan lähtee.

Siinä se vaa valittelee nälkäänsä, mutta mitää ei oo valmis sen poistamiseks
tekemään.

Välillä vois niiku iha vähä livasta. Mä en siis oo mikää väkivaltanen ihminen,
mitä ny joskus, ku on vähä otettu nii aggressiot purkautuu pintaan ja mä saatan
vähä ärtyy, mutta kuitenki. Eihä tätä voi enää kutsuu mikskää suhteeks. No 18
vuotta on oltu yhessä, nii ei sitä enää oikee muusta tiedä, että niiku, mitä
sitte ku ei olla yhessä... Ei iha viittis tän suhteen eteen tehtyä työtä iha
hukkaa heittää, vaikka tosiaa tekis mieli lähtee käveleen.

Vittu! En mä tajuu. Siis miten tähän on tultu? Missä kohti tää lähti menee
vikaan. Meillä oli ihan ideaali suhde; lojaali, rakastava, hellä, siis meillä
vaa natsas yhtee ensisilmäykseltä.

Nyt ei puhuta. Hyvä ku ees katotaa toisiamme. Silmii ei oo siis tosiaa
kattomista, ja jotenki iha etoo sen näkeminen. Mut en mä haluu, et tää päättyy
näin!

Okei, okei en mäkää mikää täydellinen oo, mutta kyllä mä mielestäni ansaitsisin
parempaa.

Siellä se varmaa nytteki venaa ja kyttää, millo mä tuun himaa ja leikkii
nukkuvaa, ku mä "vihdoin" saavun "yöjuoksuiltani", ällöö! Nuuskii vaatteet,
kenen kanssa olin liikenteessä. Pää kenossa tsekkaa mua päästä varpaisiin, mutta
sanaakaa ei suostu sanomaan. Ei sillä oo oikeuttta! Tää on mun elämä! Mä meen
niiku meen ja se on sovittu juttu. En mäkää sen perää vahtaa!

Mut aina, ku mä mietin, että nyt tää siis on lopullisesti ohi, mä muistan sen
ensi tapaamisen.

Ku meiän katseet kohtas, siitä on 18 vuotta. Aika on vierähtäny siitä, ku
äiti tuli työmatkalta Moskovasta ja se oli mukana matkassa. Se oli ihan
ässä, ihan ehdoton! Pieni, pyöreä ja kukkakuviollinen...

Pari pätkää

Miten sä olet viihtynyt?

Hyvin.

Kuin?

Täällä on mielenkiintoisempaa.

Missä täällä? Täällä, missä kerätään sosialismin rippeitä ja yritetään keittää niistä puuroa. Se puuro vaan tuntuu useasti palavan pohjaan tai muovautuvan epämääräiseksi klöntiksi, josta ei enää erota, mikä oli koko homman nimi. Suuntaa kun ei ole, niin umpikuja odottaa joka käännöksen ja kulman takana.

---

Pääni ympärillä on vanne, jota hissukseen kiristetään, välillä löyhätään, mutta vain hetkeksi hetkittäin. Rautaiset vihmat tunkeutuvat päänahkani läpi aivokuoreen kiinni ja painavat kasaan, lohkoja lomittain tiivistävät. Ohimoiden kohdalla vanteessa ovat piikit, jotka työntyvät suoraan sisään tavoitellen toistensa kohtaamista, lopullista kohtaamista.

Uni vihdoin saavu. Nukahdan.

---

Kuinka voisin katsoa siniselle taivaalle ja hymyillä, kun päässä kohisee. On kevät ja virrat jälleen vapautuvat, kolisten liikkeelle lähtevät ja lopulta solisten putoilevat pitkin rinteitä ja kumpareita. Kevättulva. Kevättulva. Valuu se jälleen valtoimenaan.

Kevättä rinnassa sanotaan. Ja minä yhdyn väitteeseen täysin rinnoin, jota kevät raskaana ja vetisenä maahan painaa. Paine kasvaa kasvamistaan, rutistaa ja riuhtoo. Musertavaa. Silti tuloksena kasvottomille kilahtaa ainoastaan kaino "ei saa".

Mitä ei saa? Mitään ei saa. On lopetettava, loputtava. Mutta kun vasta alkoi. Ei kevät sellaiseen suostu, että yhdessä päivässä ohi ja suora loikkaus kesän leppoisiin lomapäiviin.

Ei käy sanovat, vaikka on käytävä! Eivätkö ne näe, että tämä on liikaa! Eipä näytä kiinnostavan. On siis yritettävä elää läpi nämä sateiset keväthelteen päivät, lotistava lätäköissä ja pilattava näkönsä joka puolelta heijastelevan taivaspallon valossa, joka minua valaisemaan ei kykene kuin hetkittäin. Minä nimittäin tykkään kävellä keskellä virtaa, siellä sen syvimmissä syövereissä.

Silloin kun on pimeää, haluaa valoa. Nyt sitä riittää, mutta minussa kulkee harmaan kaihon kaikki värit. Janoan mustaan sameuteen, mullan ja tervan tuoksuun, sinne jonnekin savusaunan kiukaan uumeniin. Mutta minut on heitetty keskelle silattuja pintoja ja marmoria, korruptiota peittäviä kulisseja, joita meille tarjotaan.

Ja minulle jo riittää!

Niin monen ohi olen kävellyt

Niin monen ohi olen kävellyt,

jonka kanssa minun olisi kaiken järjen mukaan pitänyt olla varma,

haluta kuu taivaalta ja

kymmenen lasta, yhteinen aikuinen elämä

Ja nyt kun minun tosissaan pitäisi antaa olla, mennä ohi

ja kaikkea muuta kaiken järjen mukaan,

en sitä tee – koska tiedän

sen olevan mahdotonta

Olen tässä ja katson kuinka käy