Ukraina

Leonid Kuchma

Taras Shevchenko

Ivan Franko

Bohdan Hmel’nytskij

Oksensin Ukrainan ulos. Porsliinipyttyyn. Keltaisten kamalien tapettien ympäröimänä istuin vessakopin lattialla. Yksi hryvnia taskussa. Yksi olut.

Vielä kotona

Tämä kirjoitelma on ollut mukana osana, lukuna, pidempiä suunnitelmia, mutta voisi toimia yksinään. Voisiko?

---

Astun ulos. Minua tulee vastaan syksyinen tuulenvire, joka on livahtanut umpikorttelimme pihalle. Se värisyttelee lehtiä ja nostaa lyhyitä hiuksiani ilmaan.

Kotona vedin vain nopeasti hameen ja paidan yöpaitani päälle. On aina niin vaikea saada itsensä alas parveltä lämpimän peiton alta, aina yhtä ikävää huomata jo nukkumaan mentyään tarvetta ulkohuussissa käyntiin. Avaan huussin rempallaan olevan oven ja laitan katkaisijasta valon päälle. Nousen epäsymmetriset ja kapeat portaat ylös, menen vakio koppiini – siellä on aina vessapaperia, niin myös nyt. Hämärässä huussissa katselen vanhaa lehtiartikkelia Miami Beachin lomanvietosta. Kuvissa turistit kelluvat uima-altailla ja huristelevat vesiskoottereilla. Talvella on mukavampi käydä huussissa kuin yhteisessä vesivessassamme nurkan portaikossa. Huussissa on styroksit istuimina, vesivessan muoviistuin jäätää pyllyä pakkaskeleillä – portaikossa ei ole lämmitystä. Taiteilen itseni alas huussin ”pankolta” ja sammutan vasemmalla kädelläni valon. Huussin ulkoseinässä ja yhdessä talon portaikkoulokkeen seinässä olevat lamput valaisevat pihaa. Kuudentoista ja seitsemäntoista portaikon ulko-oven yläpuolella oleva lamppu on taas pois päältä. Se on laitettava joka ilta erikseen päälle käytävässä olevasta katkaisijasta, usein se tulee sammutettua portaikon valon ohella. Jään hetkeksi keskelle pihaa tuulen heiluteltavaksi. Syksy tuoksuu yhä vahvempana. Pää sisääntulon yksi vaahterista menetti suuren oksan, puolet itsestään, toissapäivän myrskyssä, loppu on varmaan kaadettava, ettei se tee tuhoa seuraavassa.

Syksy on kauniin kaihoisa. Keltapunaruskeat lehdet leijailevat maahan ja juoksevat edelläni voimenevassa tuulessa. On yhä lämmintä. Voin hyvin panna maaten pihan lavalle ja olla siinä tovin ja toisen. Minulla on ollut koko päivän kaihoisa olo. Aivan kuin hyvästelisin sitä kaikkea, joka on nyt. Aivan kuin olisin matkaamassa maailman ääriin. Enkä ole. Ehkä vain syksy herättää vanhoja tunteita. Ja tiedän, ettei tämä ole sitäkään. Toissapäivän väenkokouksessa sivuttiin pitkästä aikaa korttelin kaavoitustilannetta, tai siis kaavan oikeuskäsittelytilannetta, ja tietoa ajasta, jonka vielä voimme täällä asua. Olen välillä viime vuoden aikana sivunnut ajatuksissani sitä hetkeä, aikaa, kun täältä on muutettava. En halua pohtia sitä pitkään, koska se herättää minussa levottomia tunteita. Se tulevaisuus on jotenkin pelottava, tulevaisuus, jossa ei ole Annikkia. Tulevaisuus, joka on yksinäinen ja kylmä, joka tapahtuu tämän pihan ulkopuolisessa maailmassa. Olen antautunut kylämme turvaverkon varaan, ja pelkään, että ulkopuolella olen yksin. Vaikka tiedän, ettei Annikki ole ainoa turvaverkkoni, sen menettäminen hirvittää eniten. Annikilla unelmilla on koti ja tuki. Täällä on helppo rakentaa mieleistään elämää, ja kuitenkaan sitä ei voi rakentaa Annikin varaan, tähän tukee luottaen – tämä on niin väliaikaista ja kestoltaan epävarmaa aikaa. Ehkä asumme vielä vuoden, ehkä toisen. Ehkä valitustie vie korkeimpaan hallinto-oikeuteen, ehkä ei. Ehkä kortteli myydään ensi vuonna, ehkä joskus myöhemmin.

Olemme nyt. Tulevaisuus, elämä Annikin ulkopuolella on häilyvän epävarmaa, pimeää, pelottavaakin. En tiedä, minne menen. Enkä oikein halua ajatella sitä. Annikin turvaverkko on kuin äidin turvallinen syli, ja sen jättäminen on hyppy suureen tuntemattomaan, kylmään ulkomaailmaan. Annikilta lähteminen on suurempi asia kuin lapsuudenkodista muuttaminen, sieltä joka tapauksessa lähdetään omasta tahdosta. Meiltä riistetään kotimme, henkinen kotimme. Meidät lähetetään, irtisanotaan ulos elämästämme, perheemme hajotetaan pois kauas pois. Annikki on täällä. Voimme sen viedä vain mielissämme, sitä ei ole missään ulkopuolella. Siellä ovat tuntemattomat naapurit, kylmät porraskäytävät ja kodit, jotka päättyvät kynnykseen.

Ja silti olen elänyt tuolla ulkomaailmassa, itsekkyyden ja itsenäisyyden valtakunnassa. Olen elänyt kerrostalossa tuntematta naapureitani, olen elänyt itsekseni yksiössäni. Se oli helppoa, koska en ollut asunut Annikilla. Nyt olen, kauemmin kuin muissa kodeissa lapsuuden kotini jälkeen. Asia on hiukan sama kuin seurustelusuhteeseen tottuminen. Elät itseksesi itsenäisesti tyytyväisenä, kunnes haksahdat liittymään toiseen ihmiseen, jonka jälkeen yksin eläminen ja itsenäisyys ovat vaikeita, hiljaisia ja vieraita elementtejä, joihin palaaminen on vaikeaa, vaikeampaa kuin toiseen ihmiseen tottuminen. Itsenäisenä eläminen, vaikkakin kommuunissa, oli helppoa kun ei ollut asunut Annikilla. Tästä lämmöstä, hyvästä olosta, tuen ilmapiiristä ja rakkauden olotilasta lähteminen on hyppy kylmään veteen. Se on perheen hajoaminen.

Minne minä täältä menen. Minne minä voin mennä. Minne minä kykenen. Kuka olen, mitä haluan, miten. Annikilla kysymykset ovat helppoja, niihin on aikaa etsiä vastauksia. Voin rentoutua ja olla ja olla. Ei tarvitse tietää. Vaikka eihän sitä muutenkaan. Pelkään niin menettäväni kaiken. Vaikka eivät ihmiset niin vain katoa. Kaikki on vaan erilaista, eri tavoin toteutettava, tuolla ulkona.

Ehkä lähtisin joskus Annikilta toisaalle asumaan, pois kaupungista – mutta silloin lähtisin tieten tahtoen. Nyt lähden vastentahdoin ja liian aikaisin. En ole valmis. Asumme epätietoisuudessa vuoden, toisenkin ehkä. Tämä voi olla viimeinen syksy. En halua sen olevan. Ja silti, en kartoita aktiivisesti mahdollisuuksia, jotka mahdollistaisivat jäämisemme, korttelin korjaamisen meille. En uskalla etsiä. En halua pettyä.

Pelottaa niin ajatus elämisestä tuolla itsenäisessä ulkomaailmassa, pelottaa hyppäys tuntemattomaan, vieraaseen maailmaan. Vielä kuitenkin elän täällä turvallisella sisäpihalla ja nuuhkin syksyä vaahteroissamme. Pilvet peittävät taivaan ja lintuparvi kaartaa pihan yli. Minä olen vielä kesän parhaissa hetkissä – piha täynnä väkeä aistimassa Annikin tunnelmaa ja henkeä. Olen niin onnellinen, onnekas. Minulla on koti. Ja iso perhe.

Vielä minä olen täällä ja hypähtelen kahden- ja kolmentoista ovesta sisään portaisiin. Vihreäsinisestä taustavärityksestä nousevat esiin vaaleanpunaiset ovet. Avaan niistä kolmentoista ja astun tyytyväisenä sisään. Minulla on kiire takaisin nukkumaan. Haluan päättää viime päivät ahkerasti lukemani kirjan; Vikram Sethin Rakkauden musiikki. Olen viipynyt tänään sen kepeillä sävelmillä, kulkenut puoliunessa Hämeenkatu pitkin ja istunut omissa ajatuksissani Coffee housessa. Voin uppoutua siihen ja unohtaa epämääräisen ja levottomuutta herättävän tulevaisuuden jossakin turvallisen kylämme ulkopuolella. Vielä olen täällä parvellani vihreässä huoneessani. Vielä olen kotona.

Elämä on hiljaa

Tässä yksi vanha runo, päivätty 26.11.2000. Tämä ollut mukana osallistuessani kirjoituskilpailuun, jonne lähetin nipun runoja. Latasin tämän runon yhdelle sivustolle, jonne sai laittaa tekstejään muiden kommentoitavaksi. Mitä olette mieltä, onko runosta mihinkään? Jatkotyöstöön vai ei?

---

Elämä on hiljaa

elämä on hiljaa, kun katson sitä silmiin

minua naurattaa, hymyilen

iloinen aurinko taivaalla

sanoo minulle

tule

mutta minne?

menisin kyllä, lähtisin heti

juoksisin puroa pitkin

aurinkoon olisi

lämmin tie

pitkä ja avara maa edessäni

huudan ja kiljun

haluan nyt heti kaikkeuteen

hukuttautua mereen

sen syvyyksiin

käpertyä syksyn lehtiin nukkumaan

lentää metsän puiden lomassa

missä on se maailma?

jossa on puhdasta

linnut laulaa ja lapset nauraa

pienet, kimaltelevat, kiemurtelevat ötökät

kääpä kannossa, lahossa rungossa

sikin sokin on joku heittänyt kaikki haavat ja koivut

vihreä verho kasvoillani

onko se taivas sininen?

joka avautuu pohjoisnavan päällä

sieltä puhaltaa kylmä tuuli sisään

sulkekaa, vetää, varpaita paleltaa

en haluaisi vilustua

kuka sen sanoi?

että ilma lämpeni

ettei lunta tulekaan

minulla oli jo paikka valittuna

lumilinnalle, suurelle ja valtavalle

halusin kutsua sinne kaikki ystävät

ja viettää juhlia

minkä värinen vesi on?

Araljärvessä, joka on suuri

ja kuollut

en haluaisi uida siellä

enkä Dneprillä

joku sanoi että Tonavassakaan se

ei kannata

minne katoavat?

ötökät, elukat, linnut ja hyönteiset

joita ei vielä löydetty

pienet eliöt meren pinnalla

delfiinit kiittävät kaloista

minne tulisin?

kun kaikki katoaa

maa hajoaa jalkojen alla

muuttuu muodottomaksi möykyksi

kuolleeksi köntiksi

jokin joka oli kaikkea

mitä toivoa saattoi

ei ole enää kuin aukko taivaassa

minne maailma katosi?

ei sitä vielä kysytä

kysyjät vasta syntyvät

Väliasema

Tämä tarina on sellainen, jota olen yrittänyt kirjoittaa ja kuvata useampaan eri kertaan, itsenäisenä tarinana, mutta myös aloituksena pidempään romaaniin. Tarina perustuu todellisiin tapahtumiin. Olen aika huono kirjoittamaan muusta kuin mitä itse tiedän. Ja toisaalta mielestäni näissä kokemuksissa on ainesta hyvälle tarinalle. Minun pitäisi vain osata irrota todellisuudesta sen verran, että saisin tarinasta täydellisen ja toimivan.

Mutta sanokaa te, onko tässä ainesta? Haluaisitteko tietää, mitä tapahtuu seuraavaksi? Haluaisitko lukea koko tarinan? Jatkaisitteko lukemista?

Nimenä tällä postauksella on se, mikä oli itsenäisen tarinaversion nimenä. Kommentoi, tykkäätkö vai et. Jos viitsit lisätä, miksi tykkäät ja miksi et - mikä toimii, mikä ei - niin sitä parempi. Kiitos!

Teksti alkaa alla olevien viivojen jälkeen.

---

Kultaiset kupolit nousevat kummuilla kohoavien puiden yläpuolelle. Rautatiesilta kolisee kiskojen alla. Aurinko kimaltelee kupoleissa. Olen vapaa auringon alla. Makuuhytissä on kaikki mitä tarvitsen - rinkkani, vaatteeni, kirjani, kenkäni, rahani, evääni. Juna kolisee joen yli kaupungin ja bulevardien takamaille, lauta-aitojen ja hökkelirakennuksien lomitse kohti keskustaa, rautatieasemaa. Ollaan Kiovassa.

Stoppi, stoppi. Askel ja muutama taaksepäin. Ensin oli suomalainen juna ja matka Viipuriin. Ei sen pitänyt olla matka Viipuriin, vaan matka Pietarin kautta Kiovaan. Silti siitä tuli matka Viipuriin. Oli passi ja oli viisumi ja viisumissa päivät.

Jännitti, innosti, pelotti, kiinnosti. Oli aurinkoinen aamu. Venäjänkielisissä kuulutuksissa oli matkan tuntua. Minulla oli rinkkani ja kassini, evääni ja paperini. Pietarissa kohtaisin Finlyandskij vokzalilla venäläisen matkatoimiston henkilön, jolla olisi minulle junalippu Pietarista Kiovaan. Kiovassa minua oltaisiin vastassa. Syksy vaihto-opiskelijana odotti. Ja alkuvuosikin, olinhan saanut kutsun ja viisumin helmikuun loppuun asti. Kaikki oli järjestetty.

“Joo, laitan viestiä matkalta ja kun olen perillä. Laita, äiti se paketti tulemaan perässä heti kun saan lähetettyä osoitteen. Moikka!” “Moikka, laita viestiä kun olet Pietarissa.” Halaan äitiä ja isää, jotka ovat saattamassa. Ehkä oli joku muukin - en nyt muista, liikaa lähtöjä.

Kerään kamani ja nousen junaan. Annan konduktöörille lippuni, passini ja kauttakulkuviisumini. Hän tarkistaa ne ennen kuin päästää minut omalle paikalleni. Kaikki kunnossa. Avaan päiväkirjavihkoni, katson ikkunasta ulos ja aloitan. Ei, kahvia - otan vihkoni ja käsilaukkuni ja siirryn ravintolavaunuun. Päivän ensimmäinen virhe. Tai oikeasti toinen - ensimmäinen virhe oli nousta junaan, mutta sitähän minä en tiedä virheeksi vielä muutamaan tuntiin. Junana on Sibelius ja ravintolavaunu on siis suomalainen, kliininen ja tylsä. Se ei ole osa virhettä. Virhe on seura. Minulla on ajatuksissani rauhallinen kuppi kahvia ravintolavaunussa ja muutamia ajatuksia päiväkirjaan - matkani on alkamassa, puoli vuottani ulkomailla. Ja keiden kanssa aloitan matkani? Päiväkortilla Viipuriin huoriin menevän miesjoukon kanssa - he aloittavat päivänsä oluilla ja roisilla jutuilla ja aikomuksilla. Aikuiset miehet, jotka puhuvat kuin teinipojat ensimmäisistä petipuuhista. Harmittava, muttei täysin kamala päivän aloitus - luulenhan, että kohtaamisemme jää tähän, kun en tiedä, ettei jää.

On vaikea uskoa, että olen vihdoin matkalla, menossa.

Junassa 1.9.1998 klo 7.15

Tässä sitä mennään. Juna lähti 6.30. Hassua. Ei tätä oikein tajua. Pikku hiljaa valkenee karmea totuus… Pietarissa ollaan paikallista aikaa 13.15. Kiovan juna lähtee Vitebskin asemalta 17.56, perillä Kiovassa se on 2.9. 18.52. Siellä sitten jonkun pitäisi olla vastassa.

Tässä vaunussa on useampi tyttö menossa Pietariin opiskelemaan 1-3 kuukaudeksi. Ja pari tyttöä mun takana jonnekin muualle. No on 1.9., joten viisumit alkavat.

Huikeaa! Serkku ja isä olivat asemalla (Oho, eihän äiti ollutkaan saattamassa.) Isä heitti ja serkku Tanja toi korvalaput. Nyt soikin sitten Merca de modelo ja fiilis on tosi hyvä. Ca, ca, ca, capoeira.

Mukana mulla on Hobitti. Ostin sen tuossa Taiteiden yönä. Ostin myös Tolkienin maailman, se oli vähän liian painava mukaan otettavaksi.

Tsak tsak. Tästä tää oikenee.

Ei oiennu. Tuli Lappeenranta, tuli raja. Rajakopperosta rajavartiosto ja tullimiehet. Tullimies tokaisee papereitani katsoessaan: “Zdes’ budet’ problemy” - Tässä tulee ongelmia. Ne päivät, ne päivät. Se viisumi, kauttakulkuviisumi, jonka saa Venäjälle kolmeksi päiväksi kerrallaan, kolmeksi tietyksi päiväksi. Hankin omani hyvissä ajoin - jälkikäteen voisi ajatella, että liian hyvissä ajoin. Myöhemmin hankitun viisumin kanssa eivät olisi mokanneet samalla tavalla. Menneitä päiviä kun ei olisi viisumiin kirjattu. Pelko nousee palan kanssa kurkkuun. “Mitä?” Hän näyttää minulle viisumiani - nyt vasta silmäni näkevät - viisumi on voimassa 31.7.-2.8. - eikä 31.8.-2.9. kuten piti!!! Apua! Juna saapuu Viipuriin.

“Tule mennään, soitetaan puhelu.”

Epäuskoisena kerään rinkkani laukkuhyllyltä,  laukkuni, tavarani. Astun tavaroineni kaikkien pällisteltävänä asemalaiturille vihreäasuisten rajavartio- ja tullimiesten kanssa. Konduktööri on pahoillaan tapahtuneesta. Kysyn: “Tarvitseeko minun maksaa paluumatka?” “Katsotaan sitä sitten.” Se miesporukka nousee myös junasta. Lempeästi käyttäytyvä tullimies tai rajavartiomies, kuka onkaan, johdattaa minut ei ovista asemahalliin, vaan pienemmästä ovesta sisään, raput ylös. Minut jätetään odottamaan etuhuoneeseen, mies menee viereiseen huoneeseen ja soittaa jonnekin. Pelkään, toivon, pelkään. Toivon, että saisin jatkaa matkaa - pelkään etten saa. Mitä helvettiä, miten ihmeessä en huomannut vääriä päivämääriä?! Suurin osa numeroista oli oikein, kuukaudet vain väärin - ehkä siksi. Sitä lukee, mitä luulee lukevan. Odotan, mies puhuu puhelimessa. Vihdoin hän laskee luurin ja sanoo yhden sanan: “Obratno” - takaisin. Siinä se on. Kaikki.

“Juna takaisin lähtee klo 18.00. Saat silloin passisi.” Viisumini (hyödytön) jää myös hänelle. Mies viittoo minut mukaansa. Hän ottaa rinkkani. Seuraan häntä aseman yleisötiloihin ja matkatavarasäilytykseen. Mies antaa rinkkani säilytykseen ja käskee minun palata ajoissa junaa varten.

Kello on vasta 12. Mitä nyt? Mitä ihmettä minä teen, mitä minä teen täällä? Astun aseman pääovista ulos auringon paisteeseen. On tehtävä muutama puhelu. Kävelen vähän matkan päähän rautatieasemasta, Viipurin lahden rannalle, paikkaan jossa voin olla rauhassa. Soitan matkatoimistoon, ettei kukaan tulisi turhaan vastaan Pietarin asemalle lipun kanssa - yliopiston kv-toimistoon, etteivät Kiovassa tulisi huomenna illalla turhaan vastaan - kotiin, että en menekään tänään minnekään. Tulen maitojunalla kotiin. Karvaat pettymyksen kyyneleet valuvat poskilleni. Annan niille vain hetken.

Päätän käveleskellä hieman kaupungilla. Aikaa on tapettavaksi ihan riittämiin. Kuljen sinnepäin missä oletan keskustan sijaitsevan. Käyskentelen päämäärättä katuja ja katselen näyteikkunoita, omaa heijastustani niissä. Mitä ihmettä tämä on? Olo on niin outo. Minun ei pitäisi olla täällä ja tässä - pitäisi olla siinä junassa, joka saapuu kohta Pietariin. Olen irti maasta ja maailmasta, irti elämästäni, kun minulla on tämä “ylimääräinen” päivä, jonka voin viettää kaupungissa, jossa minun ei pitäisi olla ollenkaan. Piti vain suhahtaa vauhdilla ohi. Heijastuksessani näen ajan lyhyyden, kuolema katsoo minua takaisin. Jonain päivänä sinua ei ole, ei ole mitään eikä ketään joka muistaisi olleensa olemassa. Tyhjyys.  Nyt olen osa tätä ajatonta virtaa, mutta tänään olen irrallaan tuosta virrasta, kuin ylimääräisellä ajalla. Monesti kun miettii elämäänsä ja sen tapahtumia taaksepäin tuntuu kuin ne olisivat tapahtuneet jollekulle muulle, kuin muistelisi näkemäänsä elokuvaa. Tämä päivä, tämä tapahtuma on kuin jonkun muun elämästä ja seuraan itse vierestä tapahtumia. Tai tapahtumattomuutta. Kadut on kävelty ja lähden takaisin rautatieasemalle päin, vasta tunti kulutettu.

Rautatieaseman edustalla on olutteltta. Stepan Razin lukee teltan kyljessä. Päätän mennä oluelle. Tilaan olueni tiskiltä. Tumma vai vaalea? Tumma. Yhdessä pöydässä istuu rajavartiomiehiä. He kutsuvat pöytäänsä. Mikäs siinä, minullahan on vain aikaa, eikä seura ole pahitteeksi.  

Tekstejä laatikossa

Olen aina kirjoittanut. Tai no, viimeisenä kymmenenä vuotena satunnaisesti ja vähän. Mutta aiemmin paljon, runotyyppisiä, pidempiä kirjoitelmia ja yrityksiä romaanin aloituksiksi. Pienenä halusin kirjailijaksi, mutta ajattelin aina, että olisi parempi hankkia koulutus leivän tuomiseksi pöytään. Silti ajattelin kirjoittavani. Opintojen ja töiden ohella kuvittelin kirjoittavani ensimmäisen romaanini. Se unelma elää edelleen, nykyään ei niinkään ole tärkeää julkaistaisiinko se, kunhan kykenisin kirjoittamaan pitkän tarinan alusta loppuun.

En tiedä, miksi en tavoitellut kovemmin tätä unelmaa kohti, miksi halusin opiskellla muun ammatin, miksi en kunnolla ole yrittänyt.... Ehkä pelkään, että jos laitankin kaiken likoon vain huomatakseni, etten osaa, ettei minusta ole kirjoittajana mihinkään. Helpompi olla yrittämättä ja vähän kirjoitella pöytälaatikkoon kun siltä tuntuu.

Ehkä minulla ei ole riittävää kärsivällisyyttä ja istumalihaksia. Pyörittelen tiettyjä teemoja, aloitan romaanin ja hahmottelen sen kulun alusta loppuun. Innostun, kirjoitan muutamia lukuja ja sitten en. Jonkun ajan päästä pyörittelen uuden peruskuvion romaanille ja alan kirjoittaa sitä. Viimeisenä kymmenenä vuotena en ole niin aloitellut uusia, vain kirjoitellut välillä lyhyitä tekstejä irrallaan toisistaan ja välillä koittanut jatkaa jotain aikaisempaa viritelmää. Kuvittelen itseni lapsettomina viikkoina kirjoittamaan illat ja vapaa-ajat, inspiroituneena ja päättäväisesti. Todellisuudessa tulen kotiin töistä ja istun tähän sohvalle katsomaan seuraavan jakson mitä sarjaa sillä erää netflixistä urakoinkin. Kun se sarja loppuu, aloitan seuraavan. Joskus hieman katson tekstiäni ja koitan kirjoittaa seuraavan kappaleen. Ehkä lauseen, tai kaksi. Ei minusta tunnu olevan siihen. Pitkäjänteiseen kirjoittamiseen. Tai sitten en vain ole löytänyt sitä aihetta / teemaa / aihiota, jonka ääressä kannattaa viettää kaikki vapaa-aikansa, josta voisi oikeasti tulla jotain.

Pidän kirjoittamisesta. Ja usein pidän jälkikäteen siitä, mitä olen kirjoittanut. Usein myös en pidä ja siksi osa ajatuskuviosta jää jatkamattakin. Onko minusta kirjoittamaan? Haluaisiko joku lukea kirjoittamaani, runoja tai romaania, jotain tarinaa? En tiedä. Yleensä en jaa tekstejäni - joskus olen jonkun jakanut, sukulaiselle tai osallistunut kirjoituskilpailuun. Tässä taannoin jaoin muutaman runoni niitä itsekin kirjoittavalle. Hän piti tyylistäni ja sanoi siinä olevan potentiaalia. Sain siitä muutamaksi hetkeksi puhtia.

Kysymys jää, mikä on työstämisen arvoinen aloitus, kehitelmä tai viritelmä? Missä teksteissäni tai runoissani on potentiaalia ja missä ei?

Joten, kertokaa te missä kirjoitelmissä on potentiaalia ja mitä tekstejä tai runoja kannattaa jatkotyöstää. Tykkää siis tekstistä ja äänestä se jatkoon. Kommentit siitä, mikä toimii, mikä ei, miksi on potentiaalia ja miksi ei - ovat todella toivottuja.