Olen
pysähtynyt. Onnellisesti pysähtynyt. Ja kuitenkin. Valokuva-albumin
kuvissa on joku toinen, se matkaava, menevä, kokeva henkilö, joka
ehkä olen, olin. Olen pysähtynyt, pieneen pirttiin piltin kanssa.
Onnellisesti pysähtynyt. Ja silti. Jonnekin, jonnekin – menisin
niin mielelläni jonnekin.
Jo
matkan odotus on huikeaa, siis se viimeinen hetki ennen kuin matka
alkaa, kun juna hidastaa laiturille ja tuivertaa turhat mennessään.
Se hidastaa hidastaa, pysähtyy, etsit oman vaunusi ja astut sisään
– et kliiniseen siniseen suomalaiseen junaan, vaan menneeseen
maailmaan, jota hallitsevat vaunusi konduktöörit tai vaunuhoitajat,
matkaan saattajat, miksi heitä suomeksi edes sanoisi.
Makuuvaunussasi saattaa olla mielenkiintoista seuraa, tai seuraa kun
seuraa, mutta saatat olla yksinkin. Sinulla on evääsi, passisi,
lippusi, tavarasi. Matkan teolta odottaa soveliasta kolinaa ja
heiluntaa, mikä tärkeintä tasaista liikettä jonnekin, minne
milloinkin. Eikä sen väliä, kunhan on menemisen tuntua. Hätä
tapauksessa junamatka Tampereelta Helsinkiin riittää, kunhan saat
laiturilla sisääsi sen matkanteon tunnelman ja odotuksen junan
hidastaessa laiturille. Upea kesäinen keli auttaa asiaa.
Siinähän
se on. Minun junani, minun vaununi ja paikkani, hetkellinen paikkani
tässä liikkuvassa maailmankaikkeudessa, tungettelevien, hiljaisten
tai mukavien kumppanien joukossa.. Ja mikä parasta, juna liikkuu jo.
Se liikkuu ja kuljettaa minut todellisesta ajasta ajattomaan. Aika
pyörtää sanansa, pyörähtää paikallaan ja antaa vapauden olla
olematta, tehdä tekemättä, ihmetellä ja ihastella. Avaan
matkapäiväkirjani, katselen hissukseen ikkunasta ulos, kirjoitan
välillä ajatuksen, enimmäkseen vain tuijotan vaihtuvaa maisemaa
kynä suupielen tuntumassa vaipuneena joihinkin kuvitelmiin,
tunnelmiin ja unelmiin. Olen matkalla. Ehkä mikään muu ei tunnu
yhtä hyvältä kuin olla matkalla. Eli ei missään.
Pixabay, Creative Commons |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti