lauantai 21. lokakuuta 2017

Vielä kotona

Tämä kirjoitelma on ollut mukana osana, lukuna, pidempiä suunnitelmia, mutta voisi toimia yksinään. Voisiko?

---

Astun ulos. Minua tulee vastaan syksyinen tuulenvire, joka on livahtanut umpikorttelimme pihalle. Se värisyttelee lehtiä ja nostaa lyhyitä hiuksiani ilmaan.

Kotona vedin vain nopeasti hameen ja paidan yöpaitani päälle. On aina niin vaikea saada itsensä alas parveltä lämpimän peiton alta, aina yhtä ikävää huomata jo nukkumaan mentyään tarvetta ulkohuussissa käyntiin. Avaan huussin rempallaan olevan oven ja laitan katkaisijasta valon päälle. Nousen epäsymmetriset ja kapeat portaat ylös, menen vakio koppiini – siellä on aina vessapaperia, niin myös nyt. Hämärässä huussissa katselen vanhaa lehtiartikkelia Miami Beachin lomanvietosta. Kuvissa turistit kelluvat uima-altailla ja huristelevat vesiskoottereilla. Talvella on mukavampi käydä huussissa kuin yhteisessä vesivessassamme nurkan portaikossa. Huussissa on styroksit istuimina, vesivessan muoviistuin jäätää pyllyä pakkaskeleillä – portaikossa ei ole lämmitystä. Taiteilen itseni alas huussin ”pankolta” ja sammutan vasemmalla kädelläni valon. Huussin ulkoseinässä ja yhdessä talon portaikkoulokkeen seinässä olevat lamput valaisevat pihaa. Kuudentoista ja seitsemäntoista portaikon ulko-oven yläpuolella oleva lamppu on taas pois päältä. Se on laitettava joka ilta erikseen päälle käytävässä olevasta katkaisijasta, usein se tulee sammutettua portaikon valon ohella. Jään hetkeksi keskelle pihaa tuulen heiluteltavaksi. Syksy tuoksuu yhä vahvempana. Pää sisääntulon yksi vaahterista menetti suuren oksan, puolet itsestään, toissapäivän myrskyssä, loppu on varmaan kaadettava, ettei se tee tuhoa seuraavassa.


Syksy on kauniin kaihoisa. Keltapunaruskeat lehdet leijailevat maahan ja juoksevat edelläni voimenevassa tuulessa. On yhä lämmintä. Voin hyvin panna maaten pihan lavalle ja olla siinä tovin ja toisen. Minulla on ollut koko päivän kaihoisa olo. Aivan kuin hyvästelisin sitä kaikkea, joka on nyt. Aivan kuin olisin matkaamassa maailman ääriin. Enkä ole. Ehkä vain syksy herättää vanhoja tunteita. Ja tiedän, ettei tämä ole sitäkään. Toissapäivän väenkokouksessa sivuttiin pitkästä aikaa korttelin kaavoitustilannetta, tai siis kaavan oikeuskäsittelytilannetta, ja tietoa ajasta, jonka vielä voimme täällä asua. Olen välillä viime vuoden aikana sivunnut ajatuksissani sitä hetkeä, aikaa, kun täältä on muutettava. En halua pohtia sitä pitkään, koska se herättää minussa levottomia tunteita. Se tulevaisuus on jotenkin pelottava, tulevaisuus, jossa ei ole Annikkia. Tulevaisuus, joka on yksinäinen ja kylmä, joka tapahtuu tämän pihan ulkopuolisessa maailmassa. Olen antautunut kylämme turvaverkon varaan, ja pelkään, että ulkopuolella olen yksin. Vaikka tiedän, ettei Annikki ole ainoa turvaverkkoni, sen menettäminen hirvittää eniten. Annikilla unelmilla on koti ja tuki. Täällä on helppo rakentaa mieleistään elämää, ja kuitenkaan sitä ei voi rakentaa Annikin varaan, tähän tukee luottaen – tämä on niin väliaikaista ja kestoltaan epävarmaa aikaa. Ehkä asumme vielä vuoden, ehkä toisen. Ehkä valitustie vie korkeimpaan hallinto-oikeuteen, ehkä ei. Ehkä kortteli myydään ensi vuonna, ehkä joskus myöhemmin.

Olemme nyt. Tulevaisuus, elämä Annikin ulkopuolella on häilyvän epävarmaa, pimeää, pelottavaakin. En tiedä, minne menen. Enkä oikein halua ajatella sitä. Annikin turvaverkko on kuin äidin turvallinen syli, ja sen jättäminen on hyppy suureen tuntemattomaan, kylmään ulkomaailmaan. Annikilta lähteminen on suurempi asia kuin lapsuudenkodista muuttaminen, sieltä joka tapauksessa lähdetään omasta tahdosta. Meiltä riistetään kotimme, henkinen kotimme. Meidät lähetetään, irtisanotaan ulos elämästämme, perheemme hajotetaan pois kauas pois. Annikki on täällä. Voimme sen viedä vain mielissämme, sitä ei ole missään ulkopuolella. Siellä ovat tuntemattomat naapurit, kylmät porraskäytävät ja kodit, jotka päättyvät kynnykseen.

Ja silti olen elänyt tuolla ulkomaailmassa, itsekkyyden ja itsenäisyyden valtakunnassa. Olen elänyt kerrostalossa tuntematta naapureitani, olen elänyt itsekseni yksiössäni. Se oli helppoa, koska en ollut asunut Annikilla. Nyt olen, kauemmin kuin muissa kodeissa lapsuuden kotini jälkeen. Asia on hiukan sama kuin seurustelusuhteeseen tottuminen. Elät itseksesi itsenäisesti tyytyväisenä, kunnes haksahdat liittymään toiseen ihmiseen, jonka jälkeen yksin eläminen ja itsenäisyys ovat vaikeita, hiljaisia ja vieraita elementtejä, joihin palaaminen on vaikeaa, vaikeampaa kuin toiseen ihmiseen tottuminen. Itsenäisenä eläminen, vaikkakin kommuunissa, oli helppoa kun ei ollut asunut Annikilla. Tästä lämmöstä, hyvästä olosta, tuen ilmapiiristä ja rakkauden olotilasta lähteminen on hyppy kylmään veteen. Se on perheen hajoaminen.

Minne minä täältä menen. Minne minä voin mennä. Minne minä kykenen. Kuka olen, mitä haluan, miten. Annikilla kysymykset ovat helppoja, niihin on aikaa etsiä vastauksia. Voin rentoutua ja olla ja olla. Ei tarvitse tietää. Vaikka eihän sitä muutenkaan. Pelkään niin menettäväni kaiken. Vaikka eivät ihmiset niin vain katoa. Kaikki on vaan erilaista, eri tavoin toteutettava, tuolla ulkona.

Ehkä lähtisin joskus Annikilta toisaalle asumaan, pois kaupungista – mutta silloin lähtisin tieten tahtoen. Nyt lähden vastentahdoin ja liian aikaisin. En ole valmis. Asumme epätietoisuudessa vuoden, toisenkin ehkä. Tämä voi olla viimeinen syksy. En halua sen olevan. Ja silti, en kartoita aktiivisesti mahdollisuuksia, jotka mahdollistaisivat jäämisemme, korttelin korjaamisen meille. En uskalla etsiä. En halua pettyä.

Pelottaa niin ajatus elämisestä tuolla itsenäisessä ulkomaailmassa, pelottaa hyppäys tuntemattomaan, vieraaseen maailmaan. Vielä kuitenkin elän täällä turvallisella sisäpihalla ja nuuhkin syksyä vaahteroissamme. Pilvet peittävät taivaan ja lintuparvi kaartaa pihan yli. Minä olen vielä kesän parhaissa hetkissä – piha täynnä väkeä aistimassa Annikin tunnelmaa ja henkeä. Olen niin onnellinen, onnekas. Minulla on koti. Ja iso perhe.

Vielä minä olen täällä ja hypähtelen kahden- ja kolmentoista ovesta sisään portaisiin. Vihreäsinisestä taustavärityksestä nousevat esiin vaaleanpunaiset ovet. Avaan niistä kolmentoista ja astun tyytyväisenä sisään. Minulla on kiire takaisin nukkumaan. Haluan päättää viime päivät ahkerasti lukemani kirjan; Vikram Sethin Rakkauden musiikki. Olen viipynyt tänään sen kepeillä sävelmillä, kulkenut puoliunessa Hämeenkatu pitkin ja istunut omissa ajatuksissani Coffee housessa. Voin uppoutua siihen ja unohtaa epämääräisen ja levottomuutta herättävän tulevaisuuden jossakin turvallisen kylämme ulkopuolella. Vielä olen täällä parvellani vihreässä huoneessani. Vielä olen kotona.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Elän, elänkö tosiaan?

Elämä? Olemassa olemista olevinaan. Tyhjä kauhu tulee illalla tai auringonpaisteisella kadulla tyhjien ihmisten katseiden ohittaessa ...