Väliasema

Tämä tarina on sellainen, jota olen yrittänyt kirjoittaa ja kuvata useampaan eri kertaan, itsenäisenä tarinana, mutta myös aloituksena pidempään romaaniin. Tarina perustuu todellisiin tapahtumiin. Olen aika huono kirjoittamaan muusta kuin mitä itse tiedän. Ja toisaalta mielestäni näissä kokemuksissa on ainesta hyvälle tarinalle. Minun pitäisi vain osata irrota todellisuudesta sen verran, että saisin tarinasta täydellisen ja toimivan.

Mutta sanokaa te, onko tässä ainesta? Haluaisitteko tietää, mitä tapahtuu seuraavaksi? Haluaisitko lukea koko tarinan? Jatkaisitteko lukemista?

Nimenä tällä postauksella on se, mikä oli itsenäisen tarinaversion nimenä. Kommentoi, tykkäätkö vai et. Jos viitsit lisätä, miksi tykkäät ja miksi et - mikä toimii, mikä ei - niin sitä parempi. Kiitos!

Teksti alkaa alla olevien viivojen jälkeen.

---

Kultaiset kupolit nousevat kummuilla kohoavien puiden yläpuolelle. Rautatiesilta kolisee kiskojen alla. Aurinko kimaltelee kupoleissa. Olen vapaa auringon alla. Makuuhytissä on kaikki mitä tarvitsen - rinkkani, vaatteeni, kirjani, kenkäni, rahani, evääni. Juna kolisee joen yli kaupungin ja bulevardien takamaille, lauta-aitojen ja hökkelirakennuksien lomitse kohti keskustaa, rautatieasemaa. Ollaan Kiovassa.

Stoppi, stoppi. Askel ja muutama taaksepäin. Ensin oli suomalainen juna ja matka Viipuriin. Ei sen pitänyt olla matka Viipuriin, vaan matka Pietarin kautta Kiovaan. Silti siitä tuli matka Viipuriin. Oli passi ja oli viisumi ja viisumissa päivät.

Jännitti, innosti, pelotti, kiinnosti. Oli aurinkoinen aamu. Venäjänkielisissä kuulutuksissa oli matkan tuntua. Minulla oli rinkkani ja kassini, evääni ja paperini. Pietarissa kohtaisin Finlyandskij vokzalilla venäläisen matkatoimiston henkilön, jolla olisi minulle junalippu Pietarista Kiovaan. Kiovassa minua oltaisiin vastassa. Syksy vaihto-opiskelijana odotti. Ja alkuvuosikin, olinhan saanut kutsun ja viisumin helmikuun loppuun asti. Kaikki oli järjestetty.

“Joo, laitan viestiä matkalta ja kun olen perillä. Laita, äiti se paketti tulemaan perässä heti kun saan lähetettyä osoitteen. Moikka!” “Moikka, laita viestiä kun olet Pietarissa.” Halaan äitiä ja isää, jotka ovat saattamassa. Ehkä oli joku muukin - en nyt muista, liikaa lähtöjä.

Kerään kamani ja nousen junaan. Annan konduktöörille lippuni, passini ja kauttakulkuviisumini. Hän tarkistaa ne ennen kuin päästää minut omalle paikalleni. Kaikki kunnossa. Avaan päiväkirjavihkoni, katson ikkunasta ulos ja aloitan. Ei, kahvia - otan vihkoni ja käsilaukkuni ja siirryn ravintolavaunuun. Päivän ensimmäinen virhe. Tai oikeasti toinen - ensimmäinen virhe oli nousta junaan, mutta sitähän minä en tiedä virheeksi vielä muutamaan tuntiin. Junana on Sibelius ja ravintolavaunu on siis suomalainen, kliininen ja tylsä. Se ei ole osa virhettä. Virhe on seura. Minulla on ajatuksissani rauhallinen kuppi kahvia ravintolavaunussa ja muutamia ajatuksia päiväkirjaan - matkani on alkamassa, puoli vuottani ulkomailla. Ja keiden kanssa aloitan matkani? Päiväkortilla Viipuriin huoriin menevän miesjoukon kanssa - he aloittavat päivänsä oluilla ja roisilla jutuilla ja aikomuksilla. Aikuiset miehet, jotka puhuvat kuin teinipojat ensimmäisistä petipuuhista. Harmittava, muttei täysin kamala päivän aloitus - luulenhan, että kohtaamisemme jää tähän, kun en tiedä, ettei jää.

On vaikea uskoa, että olen vihdoin matkalla, menossa.

Junassa 1.9.1998 klo 7.15

Tässä sitä mennään. Juna lähti 6.30. Hassua. Ei tätä oikein tajua. Pikku hiljaa valkenee karmea totuus… Pietarissa ollaan paikallista aikaa 13.15. Kiovan juna lähtee Vitebskin asemalta 17.56, perillä Kiovassa se on 2.9. 18.52. Siellä sitten jonkun pitäisi olla vastassa.

Tässä vaunussa on useampi tyttö menossa Pietariin opiskelemaan 1-3 kuukaudeksi. Ja pari tyttöä mun takana jonnekin muualle. No on 1.9., joten viisumit alkavat.

Huikeaa! Serkku ja isä olivat asemalla (Oho, eihän äiti ollutkaan saattamassa.) Isä heitti ja serkku Tanja toi korvalaput. Nyt soikin sitten Merca de modelo ja fiilis on tosi hyvä. Ca, ca, ca, capoeira.

Mukana mulla on Hobitti. Ostin sen tuossa Taiteiden yönä. Ostin myös Tolkienin maailman, se oli vähän liian painava mukaan otettavaksi.

Tsak tsak. Tästä tää oikenee.

Ei oiennu. Tuli Lappeenranta, tuli raja. Rajakopperosta rajavartiosto ja tullimiehet. Tullimies tokaisee papereitani katsoessaan: “Zdes’ budet’ problemy” - Tässä tulee ongelmia. Ne päivät, ne päivät. Se viisumi, kauttakulkuviisumi, jonka saa Venäjälle kolmeksi päiväksi kerrallaan, kolmeksi tietyksi päiväksi. Hankin omani hyvissä ajoin - jälkikäteen voisi ajatella, että liian hyvissä ajoin. Myöhemmin hankitun viisumin kanssa eivät olisi mokanneet samalla tavalla. Menneitä päiviä kun ei olisi viisumiin kirjattu. Pelko nousee palan kanssa kurkkuun. “Mitä?” Hän näyttää minulle viisumiani - nyt vasta silmäni näkevät - viisumi on voimassa 31.7.-2.8. - eikä 31.8.-2.9. kuten piti!!! Apua! Juna saapuu Viipuriin.

“Tule mennään, soitetaan puhelu.”

Epäuskoisena kerään rinkkani laukkuhyllyltä,  laukkuni, tavarani. Astun tavaroineni kaikkien pällisteltävänä asemalaiturille vihreäasuisten rajavartio- ja tullimiesten kanssa. Konduktööri on pahoillaan tapahtuneesta. Kysyn: “Tarvitseeko minun maksaa paluumatka?” “Katsotaan sitä sitten.” Se miesporukka nousee myös junasta. Lempeästi käyttäytyvä tullimies tai rajavartiomies, kuka onkaan, johdattaa minut ei ovista asemahalliin, vaan pienemmästä ovesta sisään, raput ylös. Minut jätetään odottamaan etuhuoneeseen, mies menee viereiseen huoneeseen ja soittaa jonnekin. Pelkään, toivon, pelkään. Toivon, että saisin jatkaa matkaa - pelkään etten saa. Mitä helvettiä, miten ihmeessä en huomannut vääriä päivämääriä?! Suurin osa numeroista oli oikein, kuukaudet vain väärin - ehkä siksi. Sitä lukee, mitä luulee lukevan. Odotan, mies puhuu puhelimessa. Vihdoin hän laskee luurin ja sanoo yhden sanan: “Obratno” - takaisin. Siinä se on. Kaikki.

“Juna takaisin lähtee klo 18.00. Saat silloin passisi.” Viisumini (hyödytön) jää myös hänelle. Mies viittoo minut mukaansa. Hän ottaa rinkkani. Seuraan häntä aseman yleisötiloihin ja matkatavarasäilytykseen. Mies antaa rinkkani säilytykseen ja käskee minun palata ajoissa junaa varten.

Kello on vasta 12. Mitä nyt? Mitä ihmettä minä teen, mitä minä teen täällä? Astun aseman pääovista ulos auringon paisteeseen. On tehtävä muutama puhelu. Kävelen vähän matkan päähän rautatieasemasta, Viipurin lahden rannalle, paikkaan jossa voin olla rauhassa. Soitan matkatoimistoon, ettei kukaan tulisi turhaan vastaan Pietarin asemalle lipun kanssa - yliopiston kv-toimistoon, etteivät Kiovassa tulisi huomenna illalla turhaan vastaan - kotiin, että en menekään tänään minnekään. Tulen maitojunalla kotiin. Karvaat pettymyksen kyyneleet valuvat poskilleni. Annan niille vain hetken.

Päätän käveleskellä hieman kaupungilla. Aikaa on tapettavaksi ihan riittämiin. Kuljen sinnepäin missä oletan keskustan sijaitsevan. Käyskentelen päämäärättä katuja ja katselen näyteikkunoita, omaa heijastustani niissä. Mitä ihmettä tämä on? Olo on niin outo. Minun ei pitäisi olla täällä ja tässä - pitäisi olla siinä junassa, joka saapuu kohta Pietariin. Olen irti maasta ja maailmasta, irti elämästäni, kun minulla on tämä “ylimääräinen” päivä, jonka voin viettää kaupungissa, jossa minun ei pitäisi olla ollenkaan. Piti vain suhahtaa vauhdilla ohi. Heijastuksessani näen ajan lyhyyden, kuolema katsoo minua takaisin. Jonain päivänä sinua ei ole, ei ole mitään eikä ketään joka muistaisi olleensa olemassa. Tyhjyys.  Nyt olen osa tätä ajatonta virtaa, mutta tänään olen irrallaan tuosta virrasta, kuin ylimääräisellä ajalla. Monesti kun miettii elämäänsä ja sen tapahtumia taaksepäin tuntuu kuin ne olisivat tapahtuneet jollekulle muulle, kuin muistelisi näkemäänsä elokuvaa. Tämä päivä, tämä tapahtuma on kuin jonkun muun elämästä ja seuraan itse vierestä tapahtumia. Tai tapahtumattomuutta. Kadut on kävelty ja lähden takaisin rautatieasemalle päin, vasta tunti kulutettu.

Rautatieaseman edustalla on olutteltta. Stepan Razin lukee teltan kyljessä. Päätän mennä oluelle. Tilaan olueni tiskiltä. Tumma vai vaalea? Tumma. Yhdessä pöydässä istuu rajavartiomiehiä. He kutsuvat pöytäänsä. Mikäs siinä, minullahan on vain aikaa, eikä seura ole pahitteeksi.