Miten sä olet viihtynyt?
Hyvin.
Kuin?
Täällä on mielenkiintoisempaa.
---
Pääni ympärillä on vanne, jota hissukseen kiristetään, välillä löyhätään, mutta vain hetkeksi hetkittäin. Rautaiset vihmat tunkeutuvat päänahkani läpi aivokuoreen kiinni ja painavat kasaan, lohkoja lomittain tiivistävät. Ohimoiden kohdalla vanteessa ovat piikit, jotka työntyvät suoraan sisään tavoitellen toistensa kohtaamista, lopullista kohtaamista.
Uni vihdoin saavu. Nukahdan.
---
Kuinka voisin katsoa siniselle taivaalle ja hymyillä, kun päässä kohisee. On kevät ja virrat jälleen vapautuvat, kolisten liikkeelle lähtevät ja lopulta solisten putoilevat pitkin rinteitä ja kumpareita. Kevättulva. Kevättulva. Valuu se jälleen valtoimenaan.
Kevättä rinnassa sanotaan. Ja minä yhdyn väitteeseen täysin rinnoin, jota kevät raskaana ja vetisenä maahan painaa. Paine kasvaa kasvamistaan, rutistaa ja riuhtoo. Musertavaa. Silti tuloksena kasvottomille kilahtaa ainoastaan kaino "ei saa".
Mitä ei saa? Mitään ei saa. On lopetettava, loputtava. Mutta kun vasta alkoi. Ei kevät sellaiseen suostu, että yhdessä päivässä ohi ja suora loikkaus kesän leppoisiin lomapäiviin.
Ei käy sanovat, vaikka on käytävä! Eivätkö ne näe, että tämä on liikaa! Eipä näytä kiinnostavan. On siis yritettävä elää läpi nämä sateiset keväthelteen päivät, lotistava lätäköissä ja pilattava näkönsä joka puolelta heijastelevan taivaspallon valossa, joka minua valaisemaan ei kykene kuin hetkittäin. Minä nimittäin tykkään kävellä keskellä virtaa, siellä sen syvimmissä syövereissä.
Silloin kun on pimeää, haluaa valoa. Nyt sitä riittää, mutta minussa kulkee harmaan kaihon kaikki värit. Janoan mustaan sameuteen, mullan ja tervan tuoksuun, sinne jonnekin savusaunan kiukaan uumeniin. Mutta minut on heitetty keskelle silattuja pintoja ja marmoria, korruptiota peittäviä kulisseja, joita meille tarjotaan.
Ja minulle jo riittää!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti